Terveyttä suuresti arvostavana ihmisenä päätin muutama kuukausi sitten, että lähden jossain vaiheessa ensimmäistä kertaa elämässäni verikokeisiin ja mittauttamaan erilaisia terveydentilastani kertovia veriarvoja. Suvussani sairastetaan muun muassa hyperkolesterolemiaa ja kakkostyypin diabetesta, joten verikoekaavailujeni taustalla ei ollut pelkästään oma mielenkiintoni, vaan lisäksi myös sukurasitteet. Siksi verikokeiden tulokset kertoisivat minulle mielenkiintoista tietoa nykyisestä terveydentilastani.
Viime viikon tiistaina oli suunnittelemani verikoepäivä. Kokeita edeltävä yö oli varsin tuskallinen, koska minun tuli olla syömättä ja (lähes) juomatta 10-12 tunnin ajan. Varsinkin juomatta oleminen on minulle karmea ajatus, sillä vihaan janon tunnetta: nälän kanssa olen oppinut elämään, mutta en janon. Nukuinkin yöni erittäin huonosti mahani kurniessa ja suuni ollessa kuiva kuin beduiinin sandaali.
Koska olen yliopistolla läsnä oleva opiskelija, olen oikeutettu ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön laadukkaisiin terveydenhoitopalveluihin. Ajattelin hyödyntää YTHS:n palveluja viimeisen päälle ennen valmistumistani. Verikokeissa käymisen lisäksi olen ehtinyt jo käydä muun muassa poistattamassa hammaskiveä.
Aamuni alkoi sairaanhoitajan juttusilla, jonka luo olin saanut varattua ajan nopeassa tahdissa hammaskiven poiston yhteydessä. Hoitaja teki minulle pienimuotoisen terveyskartoituksen, eli kyseli minulta erilaisia kysymyksiä muun muassa alkoholinkäytöstäni ja liikunta-aktiivisuudestani. Lopuksi hän kirjoitti minulle lähetteen laboratorioon, jossa minulta oli määrä ottaa pieni verenkuva, paastoverensokeri sekä veren rasva- ja maksa-arvot.
Sitten ei muuta kuin rappuset yläkertaan ja laboratorioon verikokeisiin. Kävin istumaan huoneen perukoilla olevaan tuoliin ja naispuolinen laboratoriohoitaja aloitti näytteenoton: ensimmäinen putkilo, toinen putkilo, kolmas putkilo…
Tässä vaiheessa aloin miettiä, että montakohan putkea kallisarvoista vertani tämä täti aikoo minulta oikein anastaa. Hiljalleen päässäni alkoi tuntumaan kummalta…
… ja sitten mie romahin.
Oli kuin unesta olisin herännyt, kun laboratoriohoitaja sanoi ”Terve taas”. Toinenkin hoitaja oli tullut viereeni tarkkailemaan tilannetta. Oloni oli varsin tokkurainen. Käteni oli kuulemma alkanut kouristelemaan, ja hetki tästä olin siis pyörtynyt näytteenottotuoliin, kesken viimeisen veriputkilon täyttelemisen.
En tiedä, kuinka kauan olin poissa pelistä, mutta olinpa kumminkin. Eipä ole tullut aikaisemmin pyörryttyä. Hetki meni puhallellessa ja vastaillessa hoitajan kysymyksiin pyörtymisestä. Vakuuttelin siinä, että tämä on aivan ensimmäinen kerta, kun vastaavaa tapahtuu eikä ole mitään hätää. Sitten hoitaja jo kyselikin, että kestätkö loppuun asti. Sanoin, että kestän kyllä ja kohta viimeinenkin putki oli täynnä verta.
Laboratoriohoitaja tuumasi, että nyt kannattaisi syödä jotain ja vähän äkkiä. Onneksi olin osannut varautua tilanteeseen. Olin nimittäin ottanut mukaan edellisenä iltana valmistelemani tuorepuuron, jota menin näytteenoton jälkeen mutustelemaan ensi töikseni syrjäiseen paikkaan läheiselle käytävälle. Näin sain verensokerini taas nousemaan ja olon virkeäksi.
Söin aamupalan ja odottelin viitisentoista minuuttia oloni kohentumista. Suupielet taisivat kohota samassa tahdissa verensokerin kanssa, kun sain vihdoin ja viimein ruokaa naamariin. Tämän jälkeen oloni oli jo niin hyvä, että pystyin lähtemään turvallisin mielin pyöräilemällä kotia kohti. Tunnin päikkärit, lisää ruokaa ja vähän ajan päästä olinkin jo salilla jalkatreenin parissa.
Verikokeiden tulokset
Verikokeiden tulokset saapuivat muutaman päivän päästä. Monenlaisia ajatuksia ehti tässä välissä pyöriä mielessä: miten kananmunalaatikon syöminen viikossa vaikuttaa kolesteroliin? Mitä jos maksa-arvoni ovat koholla? Entäs se verensokeri? Aina sitä tuppaa ajattelemaan pahinta, vaikka elämäntapani ovatkin kohtuullisen hyvät.
Piinaava odotus päättyi torstaina, kun verikokeiden tulokset ilmestyivät YTHS:n käytössä olevaan järjestelmään, jonne sairaanhoitaja oli laittanut kokeiden tulokset. Tein tuloksistani selkeitä ja havainnollistavia taulukoita, jossa on kunkin arvon yhteydessä mainittu sen selitys (kaivelin ne netistä). Viitearvo tarkoittaa ”normaalia” arvoa.
Ensimmäiset verikokeiden tulokset liittyivät perusverenkuvaan. Perusverenkuvan veriarvoja ovat muun muassa puna- ja valkosoluihin liittyvät tiedot:
Hemoglobiinini oli 144, mikä on keskivertolukema. Pienempänä hemoglobiini oli minulla liian alhainen, minkä vuoksi jouduin syömään välillä rautatabletteja. Nykyään arvoni on huidellut siinä 144:n-155:n välillä.
Seuraavaksi sain nähdä eniten jännäämäni verikokeiden tulokset eli kolesteroliarvot. Korkea veren kolesteroli (pl. HDL) lisää riskiä sairastua sepelvaltimotautiin. Kolesteroliarvojeni jännäys osoittautui turhaksi, sillä ne olivat loppujen lopuksi oikein mukavaa katseltavaa:
Viestin lopussa mainittiin sitten maksa-arvoni ja paastoverensokeri, joka kohonneena saattaisi viitata tyypin II diabetekseen.
Kaikki verestäni mitatut arvot näyttävät mahtuneen viitearvojen sisälle, mikä tarkoittanee sitä, että kaikki tällä hetkellä niin kuin pitääkin. Usein koholla olevat arvot kun kielivät siitä, että jotakin on vialla, mikä vaatii lisätutkimuksia. Tämän ja verikoepäivän tapahtumien perusteella opin itsestäni jälleen kerran muutaman asian:
1. Näiden mittauksien perusteella verikokeiden tulokset kertoivat, että olen terve kuin pukki.
2. Ahkerasta kananmunien syömisestä huolimatta kolesteroliarvoni ovat hyvät.
3. Aion käydä verikokeissa yhden-kahden vuoden välein, ihan vain oman terveyteni vuoksi. Jossain vaiheessa olisi ihan mielenkiintoista käydä mittauttamassa vielä veren D-vitamiinitasot ja munuaisten kreatiniiniarvot.
4. Aion jatkaa valitsemallani tiellä eli monipuolisen ruoan ja erilaisten rasvojen syömistä. Toimivaa reseptiä ei kannata muuttaa.
5. En taida olla verenluovuttajatyyppiä 🙂
Jos tätä sattui lukemaan joku terveydenhuoltoalan ammattilainen, otan mielelläni palautetta vastaan veriarvoistani!
Vai että tuli ihan pyörryttyä 🙂 Onko verelle itsessään mitään erikoisempaa herkkyyttä, kammoa/fobiaa tai vastaavaa? Tiedän ihmisiä, jotka pyörtyilevät verikoetta otettaessa juurikin siitä syystä että veren näkeminen etoo.
Ruukaakko vedellä nuo kananmunat ihan keltuaisten kanssa? Keitettynä vai paistettuna, vai ihan raakana? Minkälainen ”ravitsemuksellinen” ero noissa sun mielestä on, vai onko valmistustavalla mitään väliä?
Keep up the good work, hyviä tekstejä!
Joo kyllä mua alkaa vähän heikottaan tämmöset jutut. Olihan tuossa verensokerikin todella alhainen, mikä saattoi vaikuttaa asiaan.
Syön kaikki kananmunat keltuaisten kanssa. Ennen saatoin syödä esim 4 valkuaista ja 2 keltuaista, mutta nykyään ajattelen sen olevan ihan typerää hommaa. Monet bodarit saattaa syödä paketinkin munia päivässä ja esim. vain 1-2 keltuaista, mitä en ymmärrä kyllä millään.
Onhan niissä keltuaisissa tietysti aika paljon rasvaa, mutta ei yhdestä tai kahdesta kokonaisesta kananmunasta ehdi vielä kovin paljoa kertyä. Sitä paitsi keltuaisessa on erilaisia vitamiineja ja esimerkiksi koliinia.
Valmistustavalla ON väliä. Raa’asta kananmunasta proteiini ei imeydy niin hyvin kuin keitetystä: 90% vs 50% (katso esim. http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/9772141). Raaka kananmuna sitäpaitsi maistuu mun mielestä aika pahalle.
Paistetulla ja keitetyllä munalla ei taida olla tietääkseni ravitsemuksellista eroa, ellei sitten käytä rasvaa paistamiseen, jolloin eväs muuttuu toki kaloripitoisemmaksi =)
Kiitos lämpimistä sanoista ja kommentistasi! Yritän jatkaa samaan malliin! =)