Edellisessä kirjoituksessa yritimme saada selville, mitä on ”puhdas ruoka”. Käsitteen selvittäminen on kuitenkin eriävien mielipiteiden vuoksi mahdoton tehtävä ja se johti hassuihin paradokseihin, joten loppujen lopuksi päädyin ivallisesti siihen tulokseen, että puhdas ruoka on kirjaimellisesti pestyä ja sitä kautta puhdasta ruokaa.
Jos ivailu ja trollaaminen jätetään vähäksi aikaa sikseen, minulla on taustallani ihan oikea huoli liian ”puhtaasti” syömisen vaarallisuudesta. En minä tällaista asiaa huvikseni parjaisi. Olen nimittäin lukenut niin paljon juttuja, mitä kaikkia vaikeuksia liian ”puhtaasti” syöminen voikaan aiheuttaa.
”Puhdas” ruoka — ongelmia
”Puhdas” ruoka ei todellakaan tuo ruokailijalleen pelkästään terveyttä.
Orthorexia nervosa -syömishäiriössä (tai ihan vain ortoreksia) henkilöllä on pakonomainen tarve syödä ”puhdasta” tai terveellistä ruokaa, tietysti kukin omien kriteeriensä mukaisesti. Urheilijoiden keskuudessa taitaa esiintyä aika paljon tätä pirulaista, kun he kuvittelevat pelkästään superterveellisestä ruoasta koostuvan ruokavalion johtavan tavoitteiden kannalta parhaaseen lopputulokseen.
Ortoreksia tuonee mukanaan erilaisia lieveilmiöitä. Monet henkilöt saattavat esimerkiksi ahdistua, jos syystä tai toisesta saatavilla ei olekaan ”turvallisia” ruokavaihtoehtoja. Kun turvallisten vaihtoehtojen syöminen ei ole mahdollista, pyörii hairahdus eli syöty ”epäterveellinen” ateria mielessä helposti päivän loppuun asti. En myöskään ihmettele, jos liian yksipuolinen ruokaileminen ja esimerkiksi hedelmien karttaminen johtaisi ongelmiin vitamiini- ja kivennäisainepuolella. Ortoreksiaan taipuvaiset näyttäisivät myös julistavan omaa ”tervettä” elämäntyyliään muille ahkerammin.
Useat urheilijat treenaavat todennäköisesti niin paljon ja kovaa, että heidän energiankulutuksensa on hirmuinen treenimäärien ja vilkkaan aineenvaihdunnan takia. Olen kuullut esimerkiksi tarinan, että Mika Myllylä söi vaatimattomat 10 000 kilokaloria parhaina päivinään. Jos tällaista kalorimäärää tai edes 5000-6000 kilokaloria yrittää saavuttaa joka päivä mikroravinne- ja kuitupitoisilla ruoilla, on se erittäin hankalaa – olo voi olla turpea ja hankala jo pelkästään korkeiden kuitumäärien takia. Tässä tilanteessa henkilön suorituskykykin alkaa olla jo vaarassa, mikä ei tietenkään ole optimaalisen ruokavalion tarkoitus. Ehkäpä jokin kuiduton ja helposti syötävissä oleva ruoka voisi auttaa asiaa?
Ehkä pahin ongelma tulee kuitenkin tässä: siinä samassa, kun ihminen kieltää itse itseltään (tai jokin guru tai valmentaja kieltää häneltä) jotain ruokaa, saattaa hän alkaa helposti himoita tätä ruokaa. Sohee Lee sanoi osuvasti Physique Science Podcastissa: ”Pidän suklaasta, mutta en erityisemmin rakasta sitä. Jos joku kuitenkin sanoisi minulle, että et saa enää syödä suklaata, alkaisin todennäköisesti himoita sitä välittömästi”.
En voisi olla Sohee Leen kanssa enempää samaa mieltä: kieltäminen ei ole hyvästä. En ole asiantuntija, mutta uskoisin, että tähän ilmiöön on varmasti olemassa joku psykologian teoriakin. Kun henkilöltä kielletään tai hän itse kieltää itseltään esimerkiksi suklaan, jäätelön, karkit, hampurilaiset, pitsat tai muut vastaavat ”likaiset” ruoat, jotka mahtuvat pieninä määrinä dieettiin kuin dieettiin, alkaa näiden ruokien himoitseminen.
Ajan kuluessa himot kasvavat todella suuriksi, mikä saattaa kostautua jossain vaiheessa näiden ruokien ahmimisena. Kyseessä on siis ahmimishäiriö (BED), jossa havaittavissa on eräänlainen kuminauhaefekti. Näin taisi käydä Nora Yrjölällekin, joka esiintyi taannoin Helsingin sanomien jutussa ja jota kommentoin. Yrjölä ei ole varmasti ainoa henkilö, jota tällainen ongelma koskettaa: useimmat tapaukset pysyvät varmaankin piilossa menettelyn aiheuttaman häpeän tunteen takia.
Fysiikkaan painottuvat urheilulajit eivät suinkaan ole ainoita urheilulajeja, jonka parissa syömiseen liittyviä ongelmia esiintyy, vaikka painonpudotus ja sitä kautta erilaisten ruokien kieltäminen onkin osa monien fitnessurheilijoiden ja kehonrakentajien arkea. Ainakin Ylen jutun perusteella monissa kestävyyslajeissa näyttäisi esiintyvän erilaisia syömiseen liittyviä ongelmia. ”Puhdas” ruoka ja sen palvominen vaikuttaisi olevan tutkimustenkin mukaan ainakin jonkin verran yhteydessä syömishäiriöihin viittaaviin oireisiin.
”Likaisen ruoan velka” (ja velkojen maksu)
Vertauskuvallisesti voisi ajatella, että joka kerta, kun henkilö kieltää itseltään jotain ruokaa muista kuin terveys-, allergia-, uskonto tms. syystä, ei hän suinkaan laita ”rahaa pankkiin” vaan ottaa ruokapankista ”likaisen ruoan velkaa”, vähän samaan tapaan kuin Patrik Borg puhuu ”nälkävelasta”. Jos nämä kaksi velkaa sattuu yhdistämään eli henkilö kieltää itseltään ruokia (ottaa ”likaisen” ruoan velkaa) ja yrittää laihduttaa kituuttaen menemään liian vähillä kaloreilla (ottaa nälkävelkaa), ongelma todennäköisesti kumuloituu entistä pahemmaksi.
Vaikka nykyisessä taloustilanteessa korot ovatkin ennätyksellisen alhaisia, se ei koske näitä velkoja. Esimerkiksi fysiikkalajien kisadieetin aikana otetut velat maksetaankin usein kilpailun jälkeisinä kuukausina reippaiden korkojen kera takaisin. Velanmaksun aika tulee tulee kyllä ennemmin tai myöhemmin, se on ihan varma. Sen tullessa henkilökohtainen konkurssi alkaa olla lähellä.
Monilla henkilöillä on sellainen olettamus, että pitkän dieetin jälkeen on otollinen hetki hankkia menetetty lihasmassa takaisin treenamalla salilla ja syömällä kaloreita reippaasti yli kulutuksen. Tämä on varmasti osittain totta – dieetatessa menettää lihasmassaa, minkä saanee myöhemmin kohtalaisen helposti takaisin ”lihasmuistin” ansiosta.
On kuitenkin muistettava, että elimistön tila on pitkän kalorivajeen jälkeen sellainen, että myös olosuhteet rasvan kertymiselle ovat otolliset. Esimerkiksi (PED-vapailla) miehillä testosteronitasot ovat alhaiset, mikä johtaa siihen, että syödyt ravinteet varastoituvat helpommin läskiksi. Miehille ja naisille yhteinen ongelma on se, että aineenvaihdunta on kauttaaltaan hidastunut muun muassa T3-kilpirauhashormonin pitosuuden vähentymisen takia. Toisaalta insuliiniherkkyys paranee laihdutettaessa, mikä tarkoittaa sitä, että syödyt hiilihydraatit löytävät tiensä helpommin muualle kuin rasvasoluihin. Se ei kuitenkaan yksinään riitä poistamaan sitä asiaa, etteikö rasva tarttuisi kroppaan helpommin.
Kun rasva tarttuu helposti kroppaan, ei itseään kannata huijata syömään järkyttävää määrää kaloreita siinä toivossa, että menetetty lihasmassa tulisi nopeasti takaisin ja sitten päästään rakentamaan niitä ”oikeita” lihaksia. Jos dieetin lopettamisen jälkeen paino nousee muutamien viikkojen tai parin kuukauden aikana vaikkapa kymmenen kiloa, etenkin naisella, on oltava itselleen rehellinen: onko tämä kymmenen kiloa kertynyttä painoa ollut pelkästään nestettä ja lihasmassaa? Tuskinpa kuitenkaan.
Veikkaisin, että miesten ja naisten lähestymistavat ”velkojen maksuun” ovat hyvin erilaisia.
Miesten tapauksessa käynee niin, että he julistavat ronskisti olevansa ”bulkilla”, mättävät iloisesti dieetin aikana pannassa olleita ruokia naamariin kuvien ja kerskailun kera eivätkä sen kummemmin välitä puntarin näyttämistä lukemista. Kun kerrankin saa syödä, niin antaa palaa vaan – lihaksiahan tässä ollaan tekemässä. Rasvankaan kertyminen ei haittaa, se kun on lihaskasvun ikävä sivuvaikutus.
Tosiasiassa käy kuitenkin niin, että henkilö lihoo liian nopeasti liikaa ja raskausarpia ilmestyy aivan muualle kuin hauiksiin. Jossain vaiheessa (yleensä siinä vaiheessa, kun maataan koko päivä sohvalla ja vessassa piipahtaminenkin käy urheilusuorituksesta) ruvetaan sitten pudottelemaan painoa. 20:n pudotetun kilon jälkeen huomataan sitten, että eihän sitä lihasta tainnut loppujen lopuksi tarttuakaan kroppaan niin paljon kuin ”bulkin” aikana ajateltiin.
Naisille käy taas todennäköisesti niin, että muutaman tai vähän useammankin kilon kertyminen ja aikaisempaa pöhöttyneempi ja rasvaisempi olomuoto nähdään elämää suuremmaksi ongelmaksi. Itseinho on järkyttävä eikä peiliin huvita enää tuijotella. Instagramiin laitetuissa kuvissa ei enää nostetakaan sitä treenitopin reunaa.
Mitäs tässä tilanteessa tapahtuu? No aletaan tietysti dieetille.
Olettaen, että erilaisten hormonien pitoisuudet ja sitä kautta aineenvaihdunta eivät ole ehtineet vielä normalisoitua dieetin jälkeen, joutuu henkilö syömään dieettinsä aikana entistä vähemmän kaloreita laihtuakseen samoihin mittoihin kuin silloin aikoinaan. Jos dieetin aikana erehtyy vielä ottamaan likaisen ruoan- ja nälkävelkaa, on kuminauhaefekti ja sitä kautta jojoilukierre helposti valmis. Tässä painon poukkoilemisen kierteessä uusi painonpudotus tullee olemaan aina edellistä hankalampi juurikin hidastuneen aineenvaihdunnan takia.
Loppuun
Tässä kirjoituksessa esitellyt ongelmat eivät ole ainoita laatuaan: tähän tulevat päälle muun muassa kummallinen käyttäytyminen sosiaalisissa tilanteissa. Sekin on mainittava, että ongelmat eivät tietenkään kosketa kaikkia ”puhtaasti” syöviä ja ne esiintynevät ihmisten keskuudessa vaihtelevasti.
Uutisten, tutkimusten ja omien höpinöideni perusteella näyttää kuitenkin siltä, että mitä enemmän ”puhdasta” ruokaa ihminen palvoo, sitä todennäköisempää on, että ennemmin tai myöhemmin joudutaan pesemään likaista jälkipyykkiä. Jos yhdelläkin ihmisellä kymmenestä ”puhtaasti” syövästä esiintyy henkisiä tai fyysisiä syömiseen liittyviä ongelmia, siinäkin on jo yksi ihminen liikaa.
Ehkäpä asiat voitaisiin kuitenkin hoitaa jollakin toisella tavalla, esimerkiksi tavalla, joka ei johda fyysisesti ja henkisesti epänormaaliin suhtautumiseen ruokaan. Kyseinen tapa näyttäisi johtavan myös tutkimustenkin mukaan painonhallinnan kannalta parempaan lopputulokseen. Puhun tietysti tavasta, jota itsekin olen toteuttanut jo pidemmän aikaa – joustavasta dieettauksesta, joka nimestään huolimatta ei ole kuminauhaefektiä nähnytkään.
Joustava dieettaus onkin puhdas ruoka -teemaviikkoni kolmannen kirjoituksen aihe!
