Syömishäiriöoireilu, kehonkuva ja ongelmien ennaltaehkäisy kehonrakennus- ja fitnesslajeissa

Tiivistelmä:

• Kirjoituksen pituus ilman lähteitä: ~11 500 sanaa (52–64 minuutin lukuaika)
• Kirjoituksesta on tehty myös podcast
  • Alle upotetun soittimen lisäksi podcast löytyy kaikista suosituista alustoista, kuten Spotifysta ja iTunesista. Kaikki alustat näet podcast-sivultani.
• Tässä kirjoituksessa käsitellään syömishäiriöitä, syömishäiriöoireilua sekä kehonkuvan ongelmia kehonrakennus- ja fitnesslajeissa (= fysiikkalajeissa)
• Arvioni mukaan kehonrakentajista ja fitnesskisaajista 20–45 prosentilla on tai on ollut syömishäiriöoireilua
• Yksittäisistä oireista merkittävin ja huolestuttavin on ahminta
• Myös kehonkuvaan liittyvät ongelmat, kuten lihasdysmorfia ovat yleisiä fysiikkalajeissa
• Valmentajalla on äärimmäisen tärkeä rooli syömishäiriöiden ennaltaehkäisyssä
  • Valmentajalla tulee olla riittävät tiedot ja taidot, jotta hän voisi ehkäistä omalla toiminnallaan syömishäiriöitä
• Syömishäiriöitä voidaan ennaltaehkäistä muun muassa joustavalla dieettaamisella ja suunnittelemalla kisadieetti siten, että se mahdollistaa järkevän painonpudotustahdin
• Urheilijat tarvitsevat dieetin aikana perheen, ystävien ja kanssakilpailijoiden tukea
• Erityinen huomio syömishäiriöiden ja kehonkuvan ongelmien ehkäisyssä kannattaisi kiinnittää dieetin jälkeiseen aikaan, sillä silloin ongelmat näyttäisivät kasaantuvan
• Syömishäiriöiden ennaltaehkäisy ja tilanteeseen puuttuminen on koko lajiyhteisön vastuulla

I – pato murtuu

Kim makasi silmittömässä tuskassa hurjaa vauhtia kiitävän ambulanssin takaosassa ja kelasi taukoamatta tilanteeseen johtaneita tapahtumia.

Vain joitakin päiviä aiemmin Kim pumppaili hermostuneena lihaksiaan takahuoneessa ennen elämänsä ensimmäistä kehonrakennuskisaa. Juuri ennen lavalle ja parrasvaloihin astumista koko kisaa edeltävä dieetti vilahti elävästi hänen silmissään.

Kaikki ne yöt, jolloin pyörittiin sängyssä armottomassa nälässä. Kaikki ne illat, jolloin paleltiin sohvalla kahden peiton alla. Kaikki ne päivät, jolloin ajeltiin paikasta toiseen eväsrasiakylmälaukku Kian takapenkillä. Kaikki ne aamut, jolloin herättiin viideltä, jotta ennätettiin tekemään aamuaerobinen ennen Samsungin konttorille lähtöä.

Dieetin jättäminen kesken oli käynyt mielessä useamminkin kuin kerran, kun dieetin aikana kohdattiin useita vaikeuksia. Tahdonvoimalla ja kovalla työllä Kim oli kuitenkin saavuttanut tavoittelemansa kunnon, ja kaikki kulminoitui syyskuiseen lauantaipäivään.

Kilpailu oli ohi kuin vilauksessa. Kisalavaunelman toteutuminen vuosien treenaamisen jälkeen tuntui siinä vaiheessa vähintään yhtä hienolta kuin se tosiasia, että enää ei tarvinnut olla dieetillä. Kilpailun päätyttyä kaikki dieetin aikana pinnan alla kuplineet tunteet puhkesivat.

Ja sitten syötiin. Ja syötiin.

Ja syötiin.

Seuraavat päivät Kim söi niin paljon kuin ikinä pystyi ja usein fyysisesti pahaan oloon saakka. Kimin paino nousi nousemistaan, kun hän ahmi kaiken mahdollisen ja mahdottoman ruoan: friteeratut nuudelit, benkkujenkut ja suklaaherkut sattuivat olemaan juuri niitä ruokia, jotka riistettiin pois dieetin ajaksi.

Kun viisi päivää oli kulunut kehonrakennuskilpailusta, Kim huomasi, että kaikki ei ole kunnossa. Muutama päivä aiemmin niin timanttisilta näyttäneet pohkeet olivat silminnähden turvonneet ja koskettaessa tunnottomia. Varpaatkaan eivät oikein liikkuneet, vaikka Kim kuinka yritti pinnistellä. Kim linkutti sänkyyn makaamaan ja nosti jalat ylös odottaen, että tilanne helpottaisi.

Seuraavien tuntien aikana tilanne ei suinkaan helpottanut, vaan paheni. Turvotus lisääntyi ja lihakset kangistuivat entisestään. Jaloissa oli hirveät kivut, sikäli kun niissä oli vielä tuntoa jäljellä.

Lopulta Kim ei päässyt sängystäkään ylös, koska hänen jalkansa eivät enää liikkuneet kunnolla. Edes käsillä puskeminen pois sängystä ei onnistunut, koska Kim oli niin heikossa kunnossa. Kim otti puhelimen käteen, soitti hätänumeroon, ja pian hän makasikin jo ambulanssissa miettimässä viime päivien tapahtumia.

Sitten viiltävä etureiden kipu sumensi hänen silmänsä.

II – kisadieetin negatiiviset terveysvaikutukset

Kehonrakennus tai fysiikkalajit yleensäkin ovat lajina mitä hienoimmasta päästä. Kisatavoitteet ja niiden mukanaan tuoma urheilullinen elämäntapa opettavat ihmiselle kurinalaisuutta, päämäärätietoisuutta ja tuovat elämään selkeitä rutiineja. Pitkän dieetin päätyyn saattaminen voi olla hyvin palkitseva ja opettava kokemus, jollaista ei usein ole tarjolla.

Fysiikkalajien erottamattomalla osalla, lihaskuntoharjoittelulla on lisäksi monia terveyshyötyjä: se muun muassa tehostaa verensokerin säätelyä, vahvistaa luita ja ylläpitää toimintakykyä. Salitreenaaminen on myös erittäin turvallista: kehonrakennustyyppisessä harjoittelussa tapahtuu vammoja aivan käsittämättömän vähän, vain noin 0,24–1 loukkaantumista 1000 harjoitustuntia kohden. Se on huomattavasti vähemmän kuin esimerkiksi kestävyysjuoksussa, 2,5–12,1 loukkaantumista 1000 harjoitustuntia kohden²⁵.

Valitettavasti äärimmilleen viety, ihanteellisen kehonkoostumuksen tavoittelu ei ole aivan täysin riskitöntä sekään. Vaikka kehonrakentajalla ei vääntyisi polvi, nyrjähtäisi nilkka tai murtuisi solisluu, ei se tarkoita sitä, etteikö vammoja olisi siellä, minne silmä ei näe.

Ongelmat ovat jossain muualla – pinnan alla. Ne liittyvät enimmäkseen kilpailukunnon aikaansaamiseksi vaadittavaan kisadieettiin.

On varsin hyvin tiedossa, että kehonrakentajan tai fitnesskisaajan pudottaessa painoaan kisalavat tähtäimessä, kehossa tapahtuu selviä niin ulkoisia kuin sisäisiä muutoksia. Ulkoisen muodonmuutoksen näkee tietysti ennen ja jälkeen -kuvista ja selattaessa Instagram-profiileja aikajärjestyksessä, mutta sisäisten muutosten toteamiseen tarvitaan esimerkiksi hormonien pitoisuuksia selvittäviä mittauksia.

Kehonrakentajilla ja fitnesskisaajilla tehtyjen tutkimusten seurauksena tiedämme, että usein alhaiseen rasvaprosenttiin itsensä dieettaavilla saattaa tapahtua seuraavaa:

• sukuhormonit testosteroni eli estradioli (estradioli on yksi estrogreeneistä) laskevat^10,12,13
• stressihormoni kortisolin pitoisuudet nousevat^10,11
• kilpirauhashormoni T3 laskee^10,11
• kylläisyyshormoni leptiinin pitoisuudet laskevat^10–12
• nälkähormoni greliinin pitoisuudet nousevat^11,12.

Mikään yllä mainituista ei ole postiviinen muutos, tosin usein arvot kyllä palautuvat kisojen jälkeen ennalleen olettaen tietysti, että rasvaprosenttikin nousee^10,11.

Kaikkia havaintoja ei voi kuitenkaan tehdä skannereilla tai kaasukromatografioilla, mutta nekin ovat melko hyvin tiedossa. Dieetille olennainen kalorivaje saa aikaan aliravitsemusta ja nälkiintymistä. Kisadieetin aikana urheilijoiden painoa pudotetaan usein reippaasti ja pitkään, ja painonpudotuksen seurauksena urheilijan nälän- ja kylläisyydensäätely menee helposti tilttiin esimerkiksi juuri leptiinin ja greliinin pitoisuuksien muuttumisen johdosta.

Kisadieetin aikana ruokavaliota muutetaan harjoituskauteen verrattuna entistä terveellisemmäksi. Tämä on sinänsä helppoa, sillä fitnessurheilijoilla on varmasti samoja luonteenpiirteitä kuin muidenkin lajien urheilijoilla: tavoitteellisuus, perfektionismi, sinnikkyys sekä pettymystenpelko¹.

Fysiikkalajeissa on ainakin osittain vallalla käsitys, että ”fitness-elämäntyylissä” ei voida tehdä mitään kompromisseja ruokavalion suhteen. Usein ajatellaan, että ääriterveellisessä kisadieetin ruokavaliossa herkuiksi laskettavat ruoat on karsittava täysin pois, minkä lisäksi itse valmistettuja, valmistusvaiheessa keittiövaa’alla punnittuja ruokia kannetaan kylmälaukussa mukana. Syötyjen ruokien ja energiansaannin äärimmäinen kontrollointi sekä ruoka on vain polttoainetta -tyyppinen ajattelu ovat vieläkin arkipäivää fysiikkalajien parissa.

Fysiikkalajien sääntöihin kirjoitetut vaatimukset halutusta ulkomuodosta sekä vuosien saatossa muodostunut tuomarilinja varmistavat sen, että vuosien pohjatyön ja kisoihin valmistavan dieetin seurauksena on ulkomuoto, joka poikkeaa hyvin paljon keskimääräisestä väestöstä.
Lajikulttuuri on kehonkuvan kannalta armoton. Lihaksikkaita ja alhaisen rasvaprosentin omaavia urheilijoita ihannoidaan, mikä on tietysti ymmärrettävää, koska kehon lihaksikkuus, esteettisyys, symmetria ja alhainen rasvamassa ovat käytännössä merkittävin osa kilpailusuoritusta. Ihannointi liittyy siis osittain kilpailukyvyn ihannointiin.

Lajikulttuurin myötä kehojen vertailu on läsnä myös valmennusryhmissä, kisoihin valmistautuvien treenikavereiden keskuudessa tai vähäpukeisten treenaajien kuvia pullollaan olevassa sosiaalisessa mediassa. Toisaalta joillakin fitnessurheilijoita luotsaavilla valmentajilla voi olla tapana kommentoida esimerkiksi valmennettaviensa liiallista rasvamassan määrää tai fysiikassa olevia puutteita hyvinkin suorasukaisesti.

Dieettaamisen ja itsensä vertaamisen muihin seurauksena voi olla kehonkuvan vääristymiä: alhaisen rasvaprosentin mukanaan tuomasta ulkomuodosta muodostuu uusi normaali ja vertailukohta jatkoa varten. Kisadieetin käytyään urheilija voi tuntea itsensä lihavaksi muutaman kilon painonnousun jälkeen, vaikka tosiasiassa hänen painonsa olisi normaali tai jopa normaalia alhaisempi.

Kisadieetin aikainen, ääriterveellinen ruokavalio saa aikaan fitness-paradoksin. Poikkeuksellisen alhaisen rasvaprosentin tavoittelu poikkeuksellisen terveellisen ruokavalion avulla tekee nimittäin urheilijoista alttiita epäterveellisille syömistavoille⁴.

Lisää bensaa liekkeihin tuo Instagramin ja somen Fitspriration-loukku: altistuminen median poikkeuksellisen hoikille kauneusstandardeille tai poikkeuksellisen vähärasvaiselle ja lihaksikkaalle ”miesideaalille” lisää kehotyytymättömyyttä ja kielteisiä tunteita niin naisilla kuin miehillä. Tästä on olemassa paljon niin havainnoivissa kuin kokeellisissa tutkimuksissa saatua näyttöä⁹. Kehonkuvan ongelmia pahentaa vielä se, että urheilijoiden kisakuntokuvia ripotellaan someen ympäri vuoden, vaikka ne on suurin piirtein kaikki otettu parin viikon aikana ja lähellä kisaa.

Valitettavasti yllä mainitut monet asiat nälänsäätelystä lajikulttuuriin sekä mediaan lisäävät huomattavasti riskiä sairastua syömishäiriöihin¹. Häiriintynyt syömiskäyttäytyminen, kehonkuvan ongelmat ja syömishäiriöt ovatkin pelottavan yleisiä fysiikkalajeissa.

III – sairaalassa

Jaloissa oli tunto.

Se oli kirkkaiden valojen ohella Kimin ensimmäinen aistihavainto sinä aamuna. Hiljalleen Kimin katse siirtyi valoista käsivarressa olevan kautta kanyyliin, sitten sydänmonitoriin ja edelleen varpaisiin. Ne liikkuivat, joskin melko verkkaisesti.

– Olipa hyvä, että soititte sen ambulanssin. Muuten tässä olisi saattanut käydä hyvin, hyvin huonosti, tuntematon ääni sanoi.

– Kuka se oli? Kim säikähti ja katseli ympärilleen

– Sim, olen täällä osastonlääkärinä, sanoi läheisen sermin takaa esiin astunut valkotakkinen nainen, ja jatkoi: – Taidatte käydä ahkerasti kuntosalilla?

– Miten niin?

– Tuli vain mieleen, kun en ole noin lihaksikasta miestä saanut potilaaksi. Teidän kaltaisia tapauksia on toki tullut vastaan paljon aiemmin.

– Niin mitä tapauksia? Mikä minua vaivaa?

– Kun teidät tuotiin tajuttomana sairaalaan eilen illalla, verestänne mitatun kaliumin pitoisuus oli poikkeuksellisen alhainen. Se sai todennäköisesti aikaan lihasvaurion, joka selitti sen, miksi pohkeenne olivat turvonneet kuin ilmapallot, Sim sanoi ja jatkoi: – Mittasimme verestänne normaaliin verrattuna monikymmenkertaiset määrät kreatiinikinaasi-nimistä entsyymiä, ja vahvistimme, että teillä oli hengenvaarallinen lihastauti nimeltä rabdomyolyysi. Hypokalemia ja rabdomyolyysi myös selittivät sen, miksi kerroitte jalkanne olevan tunnottomat, ettekä kyenneet liikuttamaan niitä. – Jotta tilanne ei enää toistuisi, on tärkeää selvittää sen syy, jotta sama ei tapahtuisi uudelleen. Yleinen syy hypokalemialle on lääkkeiden käyttö. Kertoisitteko, onko teillä käytössä jokin lääkitys tai oletteko ottaneet viime päivinä jotakin lääkettä?

– No, minulla oli viime lauantaina kehonrakennuskilpailut, joita ennen otin furosemidia.

– Nesteenpoistolääkettä siis? Mutta ei muita lääkkeitä lauantaina tai sitä aiemmin?

Kim huomasi Simin vihjailevan katseen ja kimpaantui: – No ei todellakaan! Minä olen käynyt 13 vuotta salilla ja tehnyt lihakseni kovalla työllä!

– Ymmärrän. Nesteenpoistolääkkeiden käyttö hyvin yleinen hypokalemian syy²⁰, mutta toisaalta niiden käytöstä on niin kauan, että se ei välttämättä selitä hypokalemiaanne. Oletteko urheilleet viime päivinä poikkeuksellisen kovaa?

– No en. Sen kehonrakennuskilpailun jälkeen en ole oikeastaan tehnyt mitään muuta kuin syönyt.

– Syönyt?

Kim huokaisi. – Niin. Siis syönyt. Aika paljonkin. Painoni taisi nousta 10 kiloa viime lauantain ja eilisen välillä.

– 10 kiloa!? Sim katsoi Kimiä epäuskoisen näköisenä.

Kim piti tauon, veti syvään henkeä ja sanoi sitten: – En vain pystynyt lopettamaan… Ennen kehonrakennuskisoja olin syömättä friteerattuja nuudeleita melkein neljä kuukautta ja eiliseen mennessä olin tilannut niitä alakertani ravintolasta välillä jopa kahdesti päivässä. Kisojen jälkeen tuntui, kuin olisin vapautunut vankilasta, kun sain taas syödä, mitä mieli teki.

– Tuota… Minun on nyt ihan pakko lähteä jatkamaan kierrostani. Mutta palaan ihan pian asiaan, kun saan puhutettua ensin muita potilaita. Haluaisin nimittäin, että puhutte yhden toisen täällä töissä olevan kanssa. Sopiiko se?

– Öö.. joo?

– Hyvä! Näkemiin, Sim sanoi ja poistui huoneesta pikavauhtia.

Kim katsoi huoneesta pois lähtevää Simiä ja huokaisi syvään. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun hän kertoi jollekin toiselle ahminnastaan.

Ahminnastaan, jota oli tapahtunut useasti aiemminkin.

IV – syömishäiriöoireilu ja kehonkuvan ongelmat kehonrakennus- ja fitnesstutkimuksissa

Suomenkin kokoisesta maasta löytyy kasvollisia esimerkkejä syömisen häiriöihin tai kehonkuvan ongelmiin viittaavasta käyttäytymisestä.

Elävä lajin suuruus Mika Nyyssölä kertoi syöneensä kerran 11 minisuklaapatukkaa yhdellä istumalta ja oksentaneensa ne ulos pian syömisen jälkeen häpeän tunteen vallassa. Body fitnessissä kilpaillut Tiia Willman ei uskaltanut laittaa purkkaa suuhunsa, koska pelkäsi sen jauhamisen pilaavan kisoihin johtavan dieetin. Entinen fitnesskisaaja Nora Yrjölä kertoo himoinneensa dieettinsä jälkeen irtokarkkeja ja jäätelöä, eikä nälkä lähtenyt edes kattilallisesta puuroa.

Lisäksi monen kehonrakentajan tai fitnessurheilijan tarina ei tietystikään pääty lehtien reposteltavaksi, sillä osalle ongelmat oman syömisen kanssa ovat tarkoin varjeltu salaisuus.

Yksittäiset kertomukset ovat tietysti ikäviä ja piilossa olevien tapausten määrää voi vain arvailla, mutta olennaisempi kysymys kuuluukin, että ovatko syömisen häiriöt kovin yleisiä fysiikkalajeissa? Esiintyykö siis fysiikkalajien harrastajien keskuudessa keskimääräistä enemmän syömishäiriöitä, häiriintynyttä syömistä tai kehonkuvan häiriöitä kuin väestöllä keskimäärin tai muissa urheilulajeissa?

Lyhyt vastaus on, että kyllä esiintyy.

Pidempi vastaus on, että aihetta on selvitetty useammassa tutkimuksessa. Yleensä tutkimukset on tehty joko nais- tai mieskehonrakentajilla, eli naispuolisia, fitnesslajeissa kisaavia ei ole valitettavasti juuri tutkittu. Tällä voi olla merkitystä tulosten sovellettavuudelle, sillä esimerkiksi nyt jo kuolemassa olevan naiskehonrakennuksen ja bikini fitnessin välillä on selkeitä eroavaisuuksia. Säännöiltään vaativampi kehonrakennus voi saada aikaan äärimmäisempää käyttäytymistä urheilijoilta, eikä ole varmaa, miten naiskehonrakentajilla tehdyt havainnot voidaan yleistää naisten fitnesslajeihin.

Tutkimukset eivät myöskään voi esittää syy-seuraussuhdetta, sillä lähestulkoon kaikki seuraavaksi esiteltävät tutkimukset ovat poikkileikkauksia, jossa urheilijoita on tutkittu yhdessä aikapisteessä. Ei siis voida välttämättä sanoa, alkoiko ensin fitnessharrastus vai syömiseen liittyvä oireilu, jonka jälkeen fitnessharrastus alkoi.

Joka tapauksessa käyn seuraavaksi läpi tutkimukset niin naisten kuin miesten osalta.

4.1. Syömishäiriöt ja kehonkuva naisten fysiikkalajeissa

Very disturbing

Näillä sanoilla Andersen ja muut kommentoivat tutkimuksensa⁵ havaintoa, jonka mukaan jopa 68 % kehonrakentajanaisista ei ollut painoonsa tyytyväisiä kisapäivän aamuna. Entä kuinka moni oli tyytyväinen kisapainoonsa? Ei yksikään!

Tutkimukseen haasteltiin 26 naiskehonrakentajaa doping- ja valheenpaljastustestejä sisältävän kisan aamuna, heti kisaan rekisteröitymisen jälkeen. Naiset olivat kokeneita kettuja, sillä ennen kyseistä tapahtumaa heillä oli takanaan keskimäärin viitisen kehonrakennuskilpailua.

Haastattelussa selvitettiin painotyytyväisyyden lisäksi esimerkiksi naisten asenteita ruoka kohtaan ja lisäravinteiden käyttöä niin on- kuin off seasonilla. Naisilta kysyttiin muun muassa, pysyikö heillä syöminen hallinnassa tai olivatko he kykenemättömiä lopettamaan syömistä eri tilanteissa.
Tutkimuksessa naisia ei valitettavasti verrattu sellaisiin, jotka eivät kilpailleet. Silti tulokset olivat raportoimisen arvoisia.

Kisadieetin aikana 46 %:lla ja off-seasonin aikana 31 %:lla oli ”usein tai aina” pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan. 60 % mainitsi menettäneensä syömisen hallinnan joskus aikaisemmin. Mitä tulee ahmintaan, 8 % mainitsi ahmimiskohtauksista kisadieetin aikana, 38 % mainitsi ahmineensa aikaisempien kisojen jälkeen ja 34 % kertoi ahmineensa off seasonilla. Luvut vaikuttavat isoilta, mutta kuten sanoin, niille ei ollut vertailukohtaa.

Gary Goldfieldiä on kiittäminen siitä, että useilla tutkimuksillaan hän on lisännyt hurjasti tietoisuutta syömishäiriöoireilusta kehonrakentajilla. Yhdessä Goldfieldin tutkimuksista⁴ 20 kehonrakentajanaista ja 25 verrokkia vastasi anonyymiin kyselyyn.

Goldfieldin havainnot olivat yhtä hurjia kuin Andersenilla. Kehonrakentajista 60 % raportoi ahmineensa ainakin joskus, mikä oli melkein kaksi kertaa enemmän kuin verrokkien 32 %.
85% muokkasi kehoaan ankaralla dieettaamisella (vs. 36 %) ja peräti 90 %:a huolestutti se, että he syövät liikaa tai ovat liian lihavia (vs. 64 %). Lisäksi kilpailijoilla oli korkeammat pisteet tunnetun syömishäiriökyselyn bulimiaosiossa. 40 % kilpailijoista käytti anabolisia steroideja.

Tutkimuksessa tehtiin myös ei-niin-älyttömän-yllättäviä havaintoja, kuten se, että kehonrakentajanaiset halusivat saada enemmän (lihas)massaa ja kiinteytyä enemmän kuin verrokkinsa.

Janet Walbergin ja Cutting Johnstonin vuoden 1991 tutkimukseen³ haastateltiin satakunta yliopiston salille ilmoittautunutta tai paikallisella salilla käyvää naista. Naisista 12 luokiteltiin kehonrakentajiksi, koska he olivat osallistuneet kehonrakennuskilpailuihin. Näistä kehonrakentajista puolet omasi kontrolloimattomia mielihaluja ruokaa kohtaan. Tutkijat kuvailivat tätä lukemaa ”erityisen korkeaksi”.

Muutkaan kehonrakentajilla tehdyt havainnot eivät olleet erityisen mairittelevia.

42 % eli 5/12 kehonrakentajaa ilmoitti olleensa anorektisia ja 1 urheilija mainitsi olleensa bulimikko, tosin tämä ei käsittänyt lääkärin diagnoosia eikä nykyistä tilannetta. Edelleen naisista 8/12 omasi lihomisen pelon. 14 % käytti yhtenä laihdutuskeinona ulostuslääkkeitä, kun vain 1 % verrokeista teki niin.

Kehonrakentajilla oli myös enemmän ongelmia kuukautisten kanssa (86 %) kuin salilla käyvillä, mutta kilpailukokemusta omaamattomilla naisilla (36 %). Tämä on merkki liian niukasta energian saatavuudesta. Joitakin äärimmäisiä painonhallintakeinoja, kuten oksentelua ja nesteenpoistolääkkeitä naiset eivät kuitenkaan raportoineet käyttäneensä.

Hale ja muut haastattelivat tutkimukseensa⁶ 74 naista, jotka luokiteltiin joko

1. vähintään 10 kertaa kilpailleiksi kokeneiksi kehonrakentajiksi (26 kpl)
2. 1–3 kertaa kilpailleiksi noviisikehonrakentajiksi (29 kpl)
3. vähintään 6 kk kuntosalilla käyneiksi ”fitnessnostajiksi” (19 kpl).

Ainakin osa naisista oli kovan tason kilpailijoita, sillä yksi rekrytointikanava oli vuoden 2009 Arnold Sports Festival. Tutkimukseen rekrytoidut kohtasivat melkoisen kysymyspatteriston, sillä he vastasivat tutkimuksessa useaan eri kyselyyn:

• pyrkimys laihuuteen -kysely (Drive for Thinness Scale)
• liikuntariippuvuuskysely (Exercise Dependence Scale)
• ”kehonrakennusriippuvuus”kysely (Bodybuilding Dependence Scale)
• Lihasdysmorfiaa selvittävä kysely

Kehonrakentajanaiset saivat fitnessnostajia korkeammat pisteet liikuntariippuvuuskyselyssä, yhdessä kehonrakennusriippuvuuskyselyn osiosta (sosiaalinen riippuvuus) sekä useissa lihasdysmorfiakyselyn osioissa (lisäravinteiden käyttö, syömiskäyttäytyminen, liikuntariippuvuus sekä koko ja symmetria). Tutkijat päättelivät, että puuhastelijoihin verrattuna kehonrakennuksessa kilpailevat naiset omaavat riskin tulla riippuvaiseksi liikkumisesta sekä lihasdysmorfiaan sairastumisesta.

Valoa tunnelin päästä löytyy suomalaisten fitnessurheilijoiden kehonkuvasta, joka on Marlene Niemen tänä vuonna valmistuneen, Jyväskylän yliopiston gradun⁷ mukaan hyvä. Gradun aineisto pohjautuu samaisen yliopiston vuoden 2017 fitnesstutkimukseen, johon osallistui 30 naista.

Gradussa tarkasteltiin naisten arvioiman kehonpainon yhteyttä heidän kehonkuvaansa ennen kisadieettiä, kilpailun jälkeen sekä palautumisjaksolla. Pisteillä mitattuna naisten kehonkuva oli hyvä. Kehonkuvapisteet laskivat alkumittauksen ja välimittauksen välillä hieman, ja vastaavasti väli- ja loppumittauksen välillä tapahtui isompi pudotus.

Arvioidun kehonpainon ja kehonkuvan välillä oli myös korrelaatio, jossa korkeampi paino alku- ja loppumittauksessa oli yhteydessä heikompaan kehonkuvaan niin alku kuin loppumittauksessa. Vastaavasti hyvä kehonkuva kisadieetin alussa oli yhteydessä hyvään kehoon palautumisjaksolla.

Tutkimuksessa ei harmittavasti ollut kontrolliryhmää, eikä siinä tarkasteltu syömiskäyttäytymistä kuten ahmintaa tai ruokaan liittyviä mielihaluja. Ahmimisoireiden yleisyys naispuolisilla fitnesskisaajilla onkin vielä hämärän peitossa.

Oman haasteensa tulosten tulkintaan tuo lisäksi kriteerit, joilla naiset valittiin tutkimukseen. Tutkimukseen päästäkseen kisaajan painoindeksin tuli olla yli 20 , hänellä ei saanut olla lääkityksiä vaativia sairauksia (esim. masennus) eikä syömishäiriödiagnoosia edellisen 5 vuoden sisällä. On siis mahdollista, että eri kriteerejä noudattamalla tai nappaamalla kilpailijat satunnaisesti kaikkien halukkaiden joukosta kehonkuvan muutokset olisivat saattaneet olla erilaiset.

Hiljattain myös toinen Jyväskylän yliopiston opiskelija, Eija Mikkola teki pro gradu -tutkielman³² fitnessurheilusta. Mikkola haastatteli gradussaan 10:ntä 21–47-vuotiasta Body Fitness -kilpailijaa, jotka olivat kilpailleet vähintään kerran vuosien 2014–2015 aikana.

Mikkolan tavoitteena oli selvittää kilpailijoiden kokemuksia syömisestä ja tarkan ruokavalion noudattamisesta sekä kehonkuvasta ja sen muutoksista niin kisadieetin aikana kuin sen jälkeen. Tutkimus oli laadullinen tutkimus, eli kovia numeroita ei ollut, mutta kilpailijoiden sielunelämästä sai sitäkin paremmin tietoa.

Gradun perusteella kilpailijat kokivat valmentajiensa määräämän, pilkuntarkan ruokavaliopohjan noudattamisen olevan helppoa. Tähän oli useita syitä, muun muassa eräskin tutkittava koki olevansa sellainen tyyppi, että hänen on helppo vain toteuttaa lapulla lukevat asiat.

Heti kilpailun jälkeen syötiin usein herkkuja tai ylipäätänsä jotain muuta kuin dieettiruokaa. Moni oli kuulemma odottanut herkkujen syömistä jo kauan dieetin ollessa käynnissä. Minusta vaikutti siltä, että useampi tutkittavista söi kisan jälkeen enemmän kuin olisi ehkä aikonut, mitä alla oleva tutkittavan lausahdus kuvaa hyvin:

Et kyllähän niinku sillon heti kisojen jälkeen, ni tuli vedettyä niin kauheet överit

Kilpailujen jälkeen ruokavalion noudattaminen koettiin vastaavasti usein jopa haasteellisemmaksi kuin dieetillä. Moni oli kuitenkin osannut asennoitua asiaan jo dieetin aikana niin, että off-seasonin alun ns. Reverse Diet on hoidettava kunnialla loppuun. Nälkä oli edelleen läsnä, vaikka dieetti oli jo loppunutkin.

Gradussa tarkasteltiin myös urheilijoiden kehonkuvaa. Kisadieetin aikana kunnon ”kiristyminen” koettiin erittäin palkitsevana ja itseluottamus tuntui kasvavan, kun peilikuvaan ilmestyi yhtäkkiä verisuonia.

Toisaalta ”erittäin monet” sokeutuivat peilikuvalleen dieettinsä aikana. Tämä tarkoitti esimerkiksi sitä, että osa ei välttämättä enää nähnyt kunnon edistymistä, vaikka valmentaja tai muut ulkopuoliset sen huomasivatkin. Yksi muisti ajatelleensa olevan yhdessä vaiheessa läski, mutta jälkeenpäin nauranut asialle ja miettinyt, että ihan oikeastiko hän ajatteli silloin (kisadieetillä) tuolla tavalla. Useamman kerran kisanneilla homma oli paremmin hallussa, eli he osasivat varautua kehonkuvan vääristymisiin.

Kilpailujen koittaessa osa koki kisakunnon olevan niin äärimmäinen, että sen ei koettu olevan terveen näköinen. Toisaalta kilpailujen jälkeen tutkittavilla oli ristiriitaisia ajatuksia. Kehon palautuminen kohti normaalia painoa koettiin aluksi oudoksi, pelottavaksi ja jopa ahdistavaksi. Kuntoa verrattiin kisapäivän kuntoon, vaikka kilpailijat itsekin tuntuivat olevan sitä mieltä, että se ei ole järkevää.

Toisaalta osalle kisakunnon katoaminen ja ”pehmeneminen” olivat odotettuja asioita. Joka tapauksessa monilla meni kisojen jälkeen 2–6 kuukautta ennen kuin kehon palautuminen normaaliin tilaan hyväksyttiin.

Varsinaista syömishäiriöoireilua kuten ahmimista gradussa ei tutkittu, tai ainakaan sellaista ei käynyt ilmi, kun luin gradua. Kaksi tutkittavaa kuitenkin mainitsi, että ennen kilpailu-uraa heillä oli ollut ”jonkinlaisia syömishäiriöitä tai syömisongelmia”.

Tämä aihe kaipaisi kipeästi lisää tutkimusta, sillä naisten fitnesslajeista ei ole esimerkiksi syömiskäyttäytymisen näkökulmasta tietääkseni ollenkaan tutkimusta.

4.2. Syömishäiriöt ja kehonkuva miesten fysiikkalajeissa

Miehillä tästä aiheesta on tehty enemmän tutkimusta kuin naisilla. Heillä on havaittu samansuuntaisia tuloksia kuin naisilla. Erojakin löytyy sikäli, että yleensä miesten kehonkuva on päinvastainen kuin naisilla: Siinä missä naiset saattavat pitää itseään lihavina, miehet pitävät itseään liian laihoina. Lihasdysmorfia onkin yleisempää miehillä kuin naisilla⁸.

Ensimmäinen tutkimuksista²² on samoilta tekijöiltä (Andersen ja kaverit) kuin yksi naisilla tehdyistä tutkimuksista. Tekotapakin oli samanlainen: osallistujat, 45 kehonrakentajaa, vastasivat kyselyihin kisapäivän aamuna.

Kisat eivät olleet pomminvarmasti dopingtestatut, mutta kilpailijat antoivat kirjallisen vakuutuksen puhtaudestaan, ja lisäksi järjestäjät teettivät urheilijoille satunnaisia valheenpaljastustestejä. Puhtaudesta saa osviittaa myös siitä, että ainakin pituus- ja painotietojen perusteella kilpailijoilla oli ”natumainen” fysiikka: koko köörin keskipituus oli 175 cm ja keskipaino 76,3 kg.

Tulosten yleistämiskelpoisuus onkin tämän tutkimuksen perusteella vähintään kohtuullinen, koska kyseiset mieskehonrakentajat muistuttavat nykypäivän fitnesskisaajia eli Classic Bodybuilding -kilpailijoita. Tutkittavilla oli myös kisaan mennessä takanaan keskimäärin 6 aiempaa kisaa, joten heillä lienee ollut jonkinlainen kokemuksesta syntynyt käsitys siitä, mitä kisaan valmistauduttaessa kannattaisi tehdä ja mitä ei.

Kuten naiset omassa tutkimuksessaan, myös mieskehonrakentajat saivat vastata syömiskäyttäytymistä koskeviin kysymyksiin. Miehistä 39 %:lla oli usein tai aina pakkomielteinen suhtautuminen ruokaan kisadieetillä, kun 16 % koki näin olevan myös off-seasonilla. Luvut olivat siis pienempiä kuin naisilla omassa tutkimuksessaan (naisten vastaavat luvut olivat 46 % ja 31 %).

Kisakunnon saavuttamiseksi käytetyt keinot pääosin järkeviä. Selkeästi suosituimmat, nykyäänkin käytössä olevat tavat eli pienemmät ateriat ja kaloreiden laskenta olivat käytössä 68:lla ja 56 %:lla kilpailijoista. Jotkut urheilijat harrastivat myös tyhmiä temppuja, joita nykyään ei toivottavasti enää käytetä: 12 % miehistä mainitsi yhdeksi laihdutuskeinokseen syömisen lopettamisen kokonaan — siis paastoamisen.

Ahmintaluvutkaan eivät olleet ilahduttavia. 1–2 viikkoa ennen kisa vähintään joskus mainitsi ahmineensa noin 25 %. Kisojen jälkeen ja off-seasonilla vastaavat luvut olivat järjestyksessä 46 ja 32 %.

Kun miesten ahmimislukuja verrataan naisten vastaaviin lukemiin, alkaa näkyä kaava: kisadieetti vedetään sinnillä läpi, ja ahmimisluvut näyttäisivät olevan pienimmillään. Kisan jälkeen ketsuppipullo aukeaa niin, että pamahtaa ja syömiskäyttäytymistä hillitsemässä ollut pato murtuu: jopa 38ؘ–46% urheilijoista ahmii joko joskus, usein tai aina.

Tilannetta kuvaa hyvin sitaatti Mikkolan gradusta³²:

No tota (naurua) sillon ku kisadieetti loppu ni kyllähän siin tottakai kaikki nyt vetää sit sen pari päivää siinä

Myös off-seasonilla ahmimiskohtaukset ovat suhteellisen yleisiä, lukujen ollessa 33–38 %. Toisaalta ainakin miesten off-seasonilla tiheys ”joskus” on huomattavasti yleisempi kuin ”usein tai aina”, kun heti kisan jälkeen tiheyksien paino on hyvin samalainen.

Alla on esitelty kuvio Andersenin kahdesta tutkimuksesta^{5 ,22}, joissa miehiltä ja naisilta kysyttiin samankaltaisia kysymyksiä.

Ahminnan osalta luvut eivät ole aivan täysin vertailukelpoisia, sillä kysymyksenasettelu on ollut hieman erilainen: naisilta kysyttiin, ovatko he ahmineet, mutta miehiltä kysyttiin, kuinka usein he olivat ahmineet (Ei koskaan/harvoin, joskus tai usein/aina). Kuvion ahmintaluvut miesten osalta kattavat tiheydet joskus, usein tai aina. Lisäksi ahminta kisadieetillä tarkoittaa miesten osalta aikaa 1–2 viikkoa ennen kisaa, kun taas naisten osalta puhutaan koko dieetistä.

Niin tai näin, kuviosta paljastuu ainakin se tosiasia, että tämän tutkimuksen perusteella näyttäisi ahminta ei ole pelkästään naisten juttu.

Itävaltalais-yhdysvaltalainen tutkijaporukka houkutteli salille jätetyillä mainoksilla ja ilmaisilla terveysmittauksilla tutkimukseensa²¹ kehonrakennuskisassa kilpailleita miehiä (28 kpl). Heillä teetätettiin tuttuun tapaan liuta erilaisia kyselyitä. Näiden kyselyiden tuloksia verrattiin saman tutkijaporukan aikaisemman tutkimuksen koehenkilöihin, joita olivat miespuoliset yliopisto-opiskelijat sekä koehenkilöt, joilla oli jokin syömishäiriö (30 + 30 kpl).

Kehonrakentajat suhtautuivat lajiinsa ilmeisen tosissaan ja epäterveelläkin tavalla. ”Massakaudella” eli kilpailukauden ulkopuolella reilu 90 % roinasi ja 93 % teki ruoat itse, vältellen sosiaalista kanssakäymistä ja ravintoloita vähärasvaisen ja proteiinipitoisen ruokavalionsa varmistamiseksi. 82 %:ia harmitti, jos heidän ruokavalionsa meni sekaisin viikoksi esimerkiksi työmatkan takia.

Vaikka kehonrakentajat olivat tutkijoiden mukaan ”häkellyttävän hyvässä” kunnossa, heidän kehonkuvansa oli huonompi kuin opiskelijaverrokeilla. Yksikään kehonrakentaja ei täyttänyt syömishäiriön kriteereitä, mutta toisaalta useimpien syömiskäyttäytymisessä oli epänormaaleja piirteitä: tutkijoiden mukaan ”useimmat” ahmivat kisojen jälkeen, noudatettuaan sitä ennen ankaraa ja tarkkaa dieettiä. Niin syömiskäyttäytymisessä kuin kehonkuvassa kehonrakentajat jakoivatkin samoja piirteitä kuin syömishäiriödiagnoosin saaneet.

Selkeä ero kehonrakentajien ja syömishäiriöisten välillä oli siinä, että syömishäiriöiset tunsivat itsensä lihaviksi, mutta kehonrakentajat tunsivat omaavansa liian pienet lihakset. Molemmissa ryhmissä oli siis kehotyytymättömyyttä, mutta suunnat olivat päinvastaiset.

Samainen, naiskehonrakentajillakin tutkimusta tehneen Goldfieldin tutkimuksessa⁹ oli kilpakehonrakentajien (27 kpl) ja säännöllisesti harjoittelevien miesten (25 kpl) lisäksi bulimiadiagnoosin saaneista ihmisistä koostunut ryhmä (22 kpl).

Gary ”GOAT” Goldfield havaitsi kollegojensa kanssa, että monet ahmimiseen liittyvät testilukemat olivat suuremmat kilpailijoilla kuin saliharrastajilla. Vastaavasti kliinisen bulimiadiagnoosin saaneilla luvut olivat koko joukon suurimmat. Esimerkiksi bulimian kriteerit oli ainakin joskus täyttänyt kaikki bulimiadiagnoosin saaneet, mikä ei tietenkään ollut yllättävää. Sen sijaan havainto siitä, että 30 % kilpailijoista täytti joskus samat kriteerit oli tutkijoiden mukaan ”huomiota herättävä” ja ”uniikki” (saliharrastajista 8 % täytti bulimian kriteerit joskus).

Ahminta oli suhteellisen yleistä, sillä 48 % kilpakehonrakentajista oli ahminut joskus. Viimeisen 3 kuukauden aikana 33 % kilpakehonrakentajista oli ahminut kerran viikossa ja 18,5 % kaksi kertaa viikossa. Tämä tarkoittaisi sitä, että 18,5 / 33 %:lla urheilijoista saattoi täyttyä sillä hetkellä kohtauksittaisen ahmintahäiriön eli BED:n diagnostiset kriteerit, johon kuuluu muun muassa juuri ahminnan toistuminen vähintään kerran viikossa 3 kuukauden ajan¹. Ahmimiseen liittyvät masennuksen tai häpeän tunteet olivat melko yleisiä kilpailijoiden keskuudessa (40 ja 60 %).

Kehonrakentajilla – kuin myös harrastajilla – oli myös taipumusta kehonkuvan häiriöihin (lihasdysmorfiaan): he kokivat lihasmassansa olevan liian alhainen. Yrittääkseen muuttaa tätä subjektiivista epäkohtaa anabolisten steroidien käyttö oli yleistä.

Kilpailijat saivat korkeat pisteet ”Pyrkimys lihaksikkuuteen” ja ”Pyrkimys kiinteytymiseen” -kyselyissä. Nämä kertovat kehonkuvan häiriöstä, mutta aihe on sikäli vaikea, koska lihaksikkuus ja alhainen rasvaprosentti ovat tärkeät arvostelukriteerit kehonrakennuskisoissa. Lihaksikkaammaksi pyrkiminen on tietyllä tavalla verrattavissa siihen, että 100 metrin sprintteri pyrkii olemaan joutuisampi.

Toisaalta harrastajatkin saivat em. testeistä korkeat pisteet, ja tässä joukossa oli myös anabolisia steroideja käyttäviä. Lisäksi lihasten tavoittelu pakkomielteisin keinoin voi olla terveydelle vaarallista. Tutkimuksissa lihasdysmorfia on nimittäin yhdistetty siihen, että ei halua näyttäytyä julkisilla paikoilla tai jopa itsemurhiin²⁵.

Yhdessä varhaisista tämän aihealueen tutkimuksista²³ tutkittiin kyselyillä anoreksian esiintyvyyttä 55:llä anabolisia steroideja käyttävällä kehonrakentajalla ja 53:lla puhtaalla kehonrakentajalla. Anoreksia ja kehonrakennus ovat lähtökohtaisesti järjenvastainen yhdistelmä: laihuushäiriö ja laji, jossa tulisi olla mahdollisimman iso, eivät käy ainakaan minun mielestäni yksiin. Nykyisellä kehonrakentajalla on kuitenkin voinut olla takanaan anoreksiahistoriaa ajalta ennen lajiharrastusta.

Toden totta 3/108 kehonrakentajaa eli 2,8 % oli ennen kehonrakennuksen aloittamista täyttänyt anoreksian kriteerit silloisen syömishäiriöön käytetyn työkalun perusteella.

Tutkimuksessa kerrotaan esimerkiksi silloin 19-vuotiaasta Herra B:stä, joka oli 17-vuoden ikäisenä 177-senttinen ja 40-kiloinen, mutta tunsi itsensä lihavaksi (anoreksia). Hieman ennen 18-vuotispäiväänsä Herra B aloitti nostamaan painoja ja syömään enemmän. Reilu puoli vuotta myöhemmin hänen painonsa oli noussut 66 kiloon, mutta tällä kertaa hän tunsi itsensä liian pieneksi. Se sai hänet käyttämään anabolisia steroideja, mitä oli kestänyt aina tutkimuksen tekemiseen asti. Tutkimushetkellä Herra B:n paino oli 86 kiloa, rasvaprosentti 7,3 ja kehonkuva niin raunioina, että hän oli useiden viikkojen ajan kieltäytynyt esiintymästä julkisella paikalla tyttöystävänsä kanssa, koska hän koki olevansa liian pieni.

Anoreksia oli siis muuttunut ”käänteiseksi anoreksiaksi” eli lihasdysmorfiaksi. Tämä onkin hyvä osoitus siitä, että syömishäiriön raja on sikäli häilyvä, että sairastuneella saattaa olla joskus kriteerit yhteen diagnoosiin ja vastaavasti joskus johonkin toiseen diagnoosiin.

Yllä mainittu 2,8 % ei kuulosta kovin suurelta, mutta se täytyy laittaa mittasuhteisiin: saman artikkelin mukaan anoreksian esiintyvyys miehillä on koko väestötasolla arviolta 0,02 %, kun vastaavasti syömishäiriöiden Käypä hoito -suosituksen¹⁷ mukaan se on noin 0,24–0,3 %. Tämän pienehkön otoksen perusteella kehonrakentajien elämänaikainen anoreksian esiintyvyys olisi vähintään noin 10 kertaa suurempi kuin normaaliväestöllä.

Myös lihasdysmorfiaa, silloista käänteistä anoreksiaa, selvitettiin tutkimuksessa. Herra B:n ohella 8 muuta kehonrakentajaa kärsi lihasdysmorfiasta, joten esiintyvyys oli tässä joukossa 8,3 %. Voimakas tuntemus omasta pienuudesta oli syynä siihen, että puolet näistä 8 miehestä oli päätynyt äärimmäiseen keinoon tavoitella lisää lihasmassaa, anabolisten steroidien käyttämiseen.

Puolisen vuotta sitten ilmestyneeseen, turkkilais-yhdysvaltalaiseen tutkimukseen²⁵ rekrytoitiin 120 kehonrakentajaa 4 kuntosalilta Turkin pääkaupungista Ankarasta. Karkeasti puolet miehistä oli kilpaillut kehonrakennuksessa viimeisen vuoden aikana, joten heidät luokiteltiin kilpailijoiksi. Tuttuun tapaan kehonrakentajat vastasivat useisiin syömiskäyttäytymistä ja kehonkuvaa selvittäviin kyselyihin.

Kyselyiden tulokset olivat sanalla sanoen ahdistavia.

Koko porukasta eli 120 kehonrakentajasta 81 kappaletta, siis peräti 67,5 %, siis JUMALAUTA KAKSI KOLMESTA, sai EAT40-testistä yli 30 pistettä, mikä kertoo siitä, että heillä oli merkittävää syömishäiriöön viittaavaa oireilua. Tutkijat eivät valitettavasti kertoneet, kuinka moni oireilijoista oli kilpailija. Oletan kuitenkin määrän olleen tasainen, sillä esimerkiksi testin keskimääräisissä pisteissä ei ollut eroja kilpailijoiden ja ei-kilpailijoiden välillä.

Tulos on erittäin karu, ja kun sen yhdistää siihen tietoon, että 70/120 kehonrakentajalla eli 58,3 %:lla oli merkittäviä lihasdysmorfian oireita, saa pyöritellä päätänsä: onko tämä tilanne oikeasti tällainen?

Joka tapauksessa EAT-testin tuloksella eli syömishäiriöoireistolla oli vahva yhteys kehonkuvaan: mitä enemmän pisteitä EAT-testissä, sitä enemmän pisteitä lihasdysmorfiatestissä. Tutkijoiden mukaan näitä kahta testiä, EAT:ia ja MDDI:tä voisi käyttää syömishäiriöiden ja lihasdysmorfian aikaisessa tunnistamisessa, mikä olisi tietysti tärkeää, sillä ne ovat terveydelle vaarallisia tiloja.

Vanhoja, 90-luvulla tehtyjä tutkimuksia (millaisia on tähän asti käyty läpi jo liuta) lukiessa mieleen herää sellainen ajatus, että eihän nyt enää olla tuollaisia: ennen oli eri metodit ja isot ongelmat. Toisaalta tämän vuoden 2018 tutkimuksen perusteella näyttäisi siltä, että harjoitus- ja syömismetodit eivät ole ainakaan kovin paljoa järkevöityneet ainakaan Turkissa. Päinvastoin, luvut olivat mielestäni aivan käsittämättömän korkeat.

Turkkilaismiehillä tehdyssä tutkimuksessa ei ollut mainintaa siitä, kilpailivatko he dopingtestatuissa kisoissa. Sen sijaan Mitchellin ja muiden tutkimuksessa³⁵ tutkittavat miehet (66 kpl) olivat oman ilmoituksensa mukaan osallistuneet ”australialais-aasialaisen” kehonrakennusliiton dopingtestattuihin kilpaluihin viimeisen 1½ aikana — he olivat siis klassisia kehonrakentajia.

Tässä tutkimuksessa syömishäiriöoireilun selvittämiseen käytettiin EAT26-testiä, joka on turkkilaistutkimuksen kyselyn lyhyempi versio. 60:sta tutkittavasta ilahduttavasti vain 5 kappaletta (8,3 %) sai EAT26:sta merkittävään syömishäiriöoireiluun viittaavat yli 20 pistettä. Lukema on reilusti alhaisempi kuin yllä, mille en äkkiseltään keksi yhtä ainoaa selitystä. Selittäviä tekijöitä voisivat olla esimerkiksi kulttuurierot (Lähi-Itä vs. Australia/Aasia) tai lääkkeitä käyttävät / dopingtestatut tutkittavat.

Lisäksi tutkimuksessa selvitettiin lihasdysmorfiaan viittaavaa käyttäytymistä, josta tutkittavat saivat keskimääräiset pisteet. Lihasdysmorfiakyselyn raja-arvon ylittävien henkilöiden määrää tutkijat eivät valitettavasti koenneet tarpeelliseksi kertoa. Myös tässä tutkimuksessa EAT:n ja lihasdysmorfiatestin välillä oli yhteys, eli jos oli lihasdysmorfiaan viittaavaa käyttäytymistä, oli todennäköisesti myös syömishäiriöoireilua.

Erittäin tärkeä ja uusi havainto liittyi siihen, että koehenkilöiltä kysyttiin, millä tahdilla he olivat pudottaneet painoaan edellisen kisadieettinsä aikana. Tulosten perusteella painonpudotustahti oli yhteydessä lihasdysmorfiaan, eli mitä suuremmalla tahdilla pudotti painoaan, sitä enemmän lihasdysmorfian oireita.

Kyseessä ei ollut syy-seuraussuhde, eli jompikumpi näistä on mahdollista:

1. lihasdysmorfiaoireita omaavat haluavat pudottaa painoaan nopeammin (ja siten äärimmäisemmin metodein)
2. nopea painonpudotustahti on klassisten kehonrakentajien tapauksessa lihasdysmorfian riskitekijä.

Kohdan #2 perusteella kisadieetti kannattaisi suunnitella ja ajoittaa siten, painonpudotustahti saadaan pidettyä maltillisena.

Viimeinen tutkimuksen havainnoista oli se, että mitä vähemmän kisoja takana, sitä enemmän lihasdysmorfian oireita. Noviisikehonrakentajat ovat siis lihasdysmorfian suhteen enemmän vaarassa kuin kokeneemmat urheilijat.

V — kohtalokas dieetti

Kun kolme päivää oli kulunut sairaalaan tuomisesta, Kim pääsi ensimmäistä kertaa tolpilleen.

Salille teki mieli päästä — olihan edellisestä kunnon treenistä kulunut jo melkein kaksi viikkoa, mikä oli enemmän kuin pitkään aikaan. Päällimmäisenä mielessä pyöri kuitenkin paria päivää aikaisemmin käyty keskustelu, jonka Kim oli käynyt osastonlääkärin pyynnöstä Kimin pakeille tulleen psykoterapeutin kanssa.

Keskustelussa psykoterapeutti kävi Kimin kanssa läpi hänen mielialaansa, hänen syömiskäyttäytymistään ja sairaalaan tuloa edeltävien päivien tapahtumia. Tulevaa keskustelua varten psykoterapeutti pyysi Kimiä pohtimaan edeltävien kuukausien tapahtumia. Niitä vaiheita Kim kertasi tallustellessaan hiljaista vauhtia pitkin sairaalan hämäriä käytäviä.

Kim oli aina ollut määrätietoinen, perfektionistinen ja erittäin huono häviäjä. Tästä syystä tehdessään päätöksen kisalavoille astumisesta Kim halusi saada kisasta mahdollisimman hyvän tuloksen. Niinpä Kim päätti aloittaa yhteistyön paikallisen ja tunnetun, kehonrakentajia valmentavan miehen kanssa.

Jo etukäteen Kim sai kuulla, että valmentaja oli tunnettu tiukasta ja sanelevasta tyylistään: esimerkiksi yhteisissä harjoituksissa valmentaja oli kovasanainen ja -ääninen, ja mikäli treenaamisen laatuun ei oltu tyytyväisiä, harjoitusta jatkettiin usein ylimääräisellä askelkyykkykävelyllä tai pudotussarjoilla. Valmentaja oli kuitenkin tunnettu myös siitä, että hän sai aikaan tuloksia. Niinpä Kim ei juuri epäröinyt valmentajavalintaansa, vaikka hän sai kuulla valmentajan toiminnasta myös soraääniä.

Kisadieetti aloitettiin siinä vaiheessa, jossa lähtökunto huomioon ottaen dieetille varattu aika ei sallinut juuri taka-askeleiden ottamista. Valmentajan reaktio ei ollutkaan mikään lempeä, kun yhdessä vaiheessa dieettiä Kimin paino ei enää pudonnutkaan. Kisakuntoon ehtimiselle alkoi tulla kiire, jolloin syötyihin kaloreihin tehtiin valmentajan käskystä iso pudotus.

Kaloripudotuksen seurauksena nälkä oli lähes koko ajan läsnä Kimin dieetillä. Ruokailuun liittyvät päivittäiset rutiinit olivat tiukkoja jo valmiiksi: koko dieetti ruokailtiin tasan valmentajan määräämän ruokavaliopohjan mukaan. Valmentaja ei antanut Kimille yhtään siimaa syötävien ruokien suhteen, vaikka tämä tätä pari kertaa yritti pyytääkin. ”Mitään kiellettyä tai ylimääräistä ei sitten muuten syödä!” valmentaja oli vastannut.

Tiukka muutos dieettiin auttoi taas hetkeksi, mutta pian painonkehitykseen tuli jälleen kerran tasannevaihe. Erään jalkatreenin jälkeen järjestetyssä kuntotsekkauksessa valmentaja ihmetteli tilannetta, haukkui Kimin kunnon ”liian pehmeäksi”, pudotti kaloreita lisää ja otti aamurutiineihin pari tyhjällä mahalla tehtävää aamuaerobista lisää edellisten seuraksi.

Syy painon putoamisen pysähtymiselle oli Kimille selvä jo alusta alkaen: jo aikaisemmin harjoituskaudella ja etenkin kisadieetillä Kim menetti useamman kerran syömisensä hallinnan. Yleensä pari suupalaa ruokalistan ulkoa tulevaa ruokaa oli lopulta luisunut ahminnaksi, joka päätyi usein voimakkaan itseinhon tunteen kautta joko oksentamiseen myöhemmin illalla tai aterioiden väliin jättämiseen seuraavana päivänä.

Aina oksentaminen tai paastoaminen ei riittänyt kompensoimaan ahmimiskohtausten aikana tullutta energiaa, jolloin paino saattoi olla seuraavina päivinä noussut reippaastikin edeltäviin päiviin verrattuna. Tämä kierre sai painon pysähtymisen lakkaamaan, ja ajanut valmentajan ja Kimin entistä rajumpiin painonhallintakeinoihin.

Eihän Kim siitä häpeän ja syyllisyyden vallassa sekä haukkujen pelossa empatiakyvyttömälle valmentajalleen uskaltanut kertoa. Myöskään muille salilla treenaaville, kisoihin valmistautuville kehonrakentajakavereille ei tullut mielenkään mainita ahminnasta. Näistä asioista ei yksinkertaisesti puhuttu, ja kun treenit ja ruokien valmistaminen vei kaiken ajan, Kim jäi ihan yksin ahmintansa kanssa.

Kisojen häämöttäessä yhä vain lähempänä Kim päätti työskennellä entistä kovempaa pudottaakseen painoaan. Aamuaerobiset venähtivät suunnitellusta ja ruokamääriä vähennettiin tarkoituksella oma-aloitteisesti. Ahmintakin pysyi voimakkaan kontrollin ja itsekurin myötä kurissa. Dieettaamista helpotti myös se tieto, että dieetti tulisi olemaan pian ohi.

Viikot vierivät ja koitti kisapäivä. Tuona päivänä Kim ei kokenut olevansa riittävän hyvässä kunnossa. Kilpailu noviisisarjassa päättyi kolmanteen sijaan, mikä oli pettymys: niin valmentajan kuin Kimin itsensä mielestä rahkeet olisivat riittäneet parempaan. Valmentajayhteistyö päättyi kisalavan takahuoneessa kädenpuristuksiin ja hyvän jatkon toivotuksiin.

Kisat olivat vihdoin ohi, mutta sitä seuraavina päivinä ongelmat palasivat pahempina kuin koskaan. Pitkään jatkunut ruokavaliokontrolli lähti täysin käsistä, kun kontrolloinnille ei ollut enää tarvetta. Tilannetta pahensi dieetin aikana varastoon kertynyt, rajun dieettaamisen aiheuttama nälkä.

Kim pysähtyi ison ikkunan kohdalla ja katsoi ulos. Syksy oli kauneimmillaan.

Kyynel vierähti hänen poskelleen.

VI – syömishäiriöiden yleisyys fysiikkalajeissa

Kirjallisuuden perusteella syömishäiriöiden ja kehonkuvan ongelmien yleisyys fysiikkalajeissa ei ole mitenkään harvinaista. Kovan näytön eli yhteenvetoa tekevien selvitysten tai laajalla fitnessurheilijajoukolla tehtyjen tutkimusten puuttuessa on vaikeaa arvioida, mikä syömishäiriöiden tosiasiallinen esiintyvyys on, mutta oireilevien ihmisten määrä ei joka tapauksessa ole pieni.

Vertailukohdan fitnesslajien potentiaalisiin syömishäiriölukemiin saa oululaisen tutkimusporukan viime vuonna maanmainiossa Liikunta ja Tiede -lehdessä julkaistusta katsauksesta, jossa tarkasteltiin syömishäiriöoireilua nuorilla (13–20 v) ja aikuisilla (20–35 v) kilpaurheilijoilla³². Katsaukseen päästääkseen tutkimusten piti täyttää tietyt kriteerit, joiden perusteella analyysiin valikoitui 41 tutkimusta.

Syömishäiriöoireilua esiintyi eri ikäisillä ja sukupuolisilla ihmisillä vaihtelevasti, tosin kaikista ikäluokista ja sukupuolista ei ollut saatavilla dataa. Tarkemmat tilastot näet alla olevasta kaaviosta.

Nopealla vilkaisulla tytöillä ja naisilla näytti olevan jonkin verran enemmän syömishäiriöoireilua kuin pojilla tai miehillä.

Samaisessa, Teemu Poikkimäen ja Erik Rantalan junailemassa paperissa tutkittiin iän ja sukupuolen lisäksi syömishäiriöoireilua lajityypeittäin. Lajityyppejä olivat painoluokka-, kestävyys-, esteettiset-, palloilu- ja tekniikkalajit. Ne tilastot löytyvät alla olevasta kuviosta.

Jälleen kerran dataa ei ollut tarpeeksi joka lajiin, mutta kuitenkin kunnioitettava määrä. Ainakin itseäni yllätti, että esteettisissä lajeissa syömishäiriöoireilu ei näyttänyt olevan yleisempää kuin muissa lajeissa. Merkittävintä oireilu näytti olevan painoluokkalajeissa, kuten judossa ja painissa.

Syömishäiriöoireilu ei tässä yhteydessä siis tarkoita ”Lääkärin leima paperissa syömishäiriön kliinisen diagnoosin merkiksi”, vaan ”Sen verran pisteitä jossakin syömishäiriön selvittämistyökalussa (kyselyssä), että raja-arvo ylittyy, joten on syytä huolestua ja tutkia tilannetta enemmän”. Syömishäiriödiagnoosin varmistamiseksi onkin ehdotettu kliinistä haastattelua, jonka karsii kyselyn raja-arvopistemäärän ylittäneiden joukosta pois ns. väärät positiiviset³⁰.

Mitä lajiluokkaa kehonrakennus- ja fitnesslajit sitten edustavat? Lähtökohtaisesti esteettisiä lajeja. Mukana on myös piirteitä painoluokkalajeista, koska fitnesslajeissa on käytössä painorajoja, ja koska periaatteessa urheilijoilla on myös aavistus tietystä tavoitepainosta, jonka saavuttamalla ollaan ”kisakunnossa”. Lisäksi fysiikkalajit ovat tietyllä tavalla ”laihuutta korostavia lajeja”, joka on toki hieman epämääräinen käsite.

Erityisen tarkastelun alle voidaan ottaa norjalainen huippututkimus³⁰, joka ei päätynyt käytettyjen kriteerien vuoksi Poikkimäen ja Rantalan johtaman köörin katsaukseen. Tutkimus on syytä esitellä, koska sen aineisto oli niin poikkeuksellinen, että en ole aikaisemmin nähnyt vastaavaa.

Sundgot-Borgen ja Klungland Torstveit lähettivät lomakekyselyn kaikille norjalaisille eliittiurheilijoille – siis ihan kaikille – ja vertasivat näiden vastauksia samaan määrään tavan tallaajia. Lomakekyselyn perusteella syömishäiriöriskissä oleville urheilijoille tai kontrolleille suoritettiin kliinisiä haastatteluja diagnoosin varmistamiseksi. Kyseessä oli hämmentävän edustava otos, enkä ole ikinä kohdannut vastaavaa.

Lopulliseen analyysiin päätyi 572 naista ja 687 miestä, useimmat kansainvälisen tason urheilijoita, sekä verrokkeja. Tulokset olivat paikoin karuja: esteettisissä lajeissa, joita ovat esimerkiksi (teline)voimistelu, taitoluistelu ja baletti, naisista 22/52 eli NELJÄKYMMENTÄKAKSI prosenttia sai kliinisen haastattelun jälkeen diagnoosin, joka tarkoittaa tässä yhteydessä anoreksiaa, bulimiaa, epätyypillistä syömishäiriöitä (esimerkiksi ortoreksiaa eli pakonomaista tarvetta syödä terveellisesti, BEDiä ja urheilijan anoreksiaa).

Seuraavaksi yleisimpiä syömishäiriöt olivat painoluokka- ja kestävyysurheilussa (luvut 30 ja 24 %) Miehissä esteettisten lajien edustajia oli niin vähän, ettei riittävää analyysia saatu aikaiseksi. Lajeista eniten syömishäiriöitä esiintyi painoluokka- ja antigravitaatiolajeissa (esim. mäkihyppy), järjestyksessä 18 ja 22 %:lla vastanneista. Vähäisintä oireilu oli palloilu- ja tekniikkalajeissa.

Luvut ovat ihan käsittämättömiä, sillä normiväestön keskuudessa jokin yllä mainittu diagnoosi tehtiin 9 %:lle naisista ja 0,5 %:lle miehistä. Koko urheilijaporukan luvut kaikki lajit huomioiden oli 20 % (naiset) ja 9 % (miehet).

Lisäksi oikeastaan tilanne on vielä tätäkin pahempi, että norjalaistutkimuksen luvut olivat kliinisen haastattelun perusteella diagnosoituja tapauksia. Urheilijoilla voi olla jonkinlaista syömishäiriöoireilua, kuten satunnaisia ahmimiskohtauksia tai itse aiheutettua oksentelua. Nämä eivät ole tietenkään mitään tervettä syömiskäyttäytymistä, mutta ne eivät yksinään riitä mihinkään tiettyyn diagnoosiin.

Tutkimuksen tuloksista voi päätellä, että silloin, kun lajissa voi olla eduksi alhainen rasvaprosentti, syömishäiriöiden esiintyvyys lisääntyy. Juuri se tekee fysiikkalajeista vaarallisia syömishäiriöiden ja kehonkuvan kannalta, sillä lajeissa rasvaprosentti on suuressa merkityksessä.

Norjalaistutkimuksen ohella sama suunta löydettiin myös suomalaisesta SURVA-tutkimuksesta³⁶, joka tehtiin vuosina 2003–2004 Olympiakomitean taloudellista tukea saaneilla (277 kpl) sekä tukiurheilijoissa huonosti edustettujen lajiliittojen maajoukkueurheilijoilla (mm. yksilö- ja joukkuelajien urheilijoita, 257 kpl).

Urheilijat vastasivat lomakkeisiin, joissa selvitettiin samantyyppisiä asioita kuin muissakin tämän kirjoituksen tutkimuksissa. Tutkimuksen perusteella urheilijat ovat enimmäkseen tyytyväisiä painoonsa, tosin naiset olivat enemmän huolistaan painostaan kuin miehet: Vain muutama prosentti naisista oli tyytyväinen nykyiseen painoonsa, mikä selittänee myös sen, että he rajoittivat enemmän syömistään. Syömisen rajoittaminen oli puolestaan yhteydessä huonompaan koettuun terveyteen ja naisilla kuukautisten säännöllisyyteen liittyviin ongelmiin.

Naisurheilijoiden lajeista painoon liittyviä huolia ja laihdutusajatuksia oli eniten esteettisissä lajeissa – vaikka tässä joukossa oli painoindeksin perusteella jo alipainoisia — sekä hieman yllättäen palloilulajeissa. Tutkimusta ei ole julkaistu tiedelehdessä, ja tähän liittyvä pohdinta oli valitettavasti melko kevyttä. Raportissa ei analysoitu palloilevia miesurheilijoita, ja ainakin yllä mainitun Poikkimäen katsauksen mukaan heillä syömishäiriöoireilu on kilpaurheilun näkökulmasta erittäin alhaista (5 %). Joka tapauksessa tutkimuksen perusteella ainakin 6–15 %:lla urheilijoista oli syömiskäyttäytymisen häiriintymistä tai alttiutta häiriintymiselle. Yleisesti ottaen urheilijat olivat enimmäkseen tyytyväisiä kehoonsa ja painoonsa¹.

Kaiken tähän asti käsitellyn perusteella voidaan tehdä valistunut arvaus syömishäiriöioireiden esiintyvyydestä kehonrakennus- ja fitnesslajeissa.

Arvioisin, että jonakin tiettynä ajankohtana merkittävän oireilun raja-arvon kyseylypisteissä ylittää 20–45 % kehonrakentajista ja fitnessurheilijoista. Haarukka on aika laaja, mutta pidän sitä realistisena, jos mukaan lasketaan lisäksi ne henkilöt, jolla ei ole tutkimushetkellä ollut merkittävää oireilua, mutta sitä on ollut kuitenkin joskus aiemmin. 20–45 % tarkoittaa siis arviossani elämänaikaista esiintyvyyttä.

Perustan arvioni näihin tutkimuksiin:

• Walbergin ja Johnstonin tutkimuksessa³ aikaisemmin elämässään 42 % oli ollut anorektisia ja 8,3 % bulimikkoja
• Mikkolan gradussa³² 2/10:llä (20 %) oli ollut menneisyydessä mainittavaa syömishäiriöoireilua
• Golfdieldin tutkimuksessa⁹ 30 % täytti ”joskus” bulimian kriteerit. Samassa tutkimuksessa BED:n kriteerit saattoi täyttää sillä hetkellä 18,5–33 % urheilijoista.
• Goldfieldin katsauksessa³⁷ esitellyn yhden tutkimuksen mukaan kehonrakentajanaisista 32 %:lla oli bulimia ennen kehonrakennuksen aloittamista
• Poikkimäen, Rantalan ja muiden oululaisten kollegojen katsauksessa³¹ oireilu esteettisissä- ja painoluokkalajeissa oli 14–49 %
• Sundgot-Borgenin ja Klungland Torstveitin tutkimuksessa³⁰ esteettisten lajien oireiluluku oli naisilla 42 % ja painoluokkalajien oireluku 18/30 % miehillä / naisilla.

Arvioon eivät sisälly australialaisten natikkabodarien³⁵ 8,3 % eikä turkkilaisbodarien²⁵ älytön 67,5 %, koska sitten haarukka lavenisi ja olisi 10–70 %. Silloin se ei olisi enää valistunut arvaus, vaan apinan tikanheittoa. Usko pois, olen myös arviossani erittäin mielelläni väärässä ja olen ensimmäisenä kertomassa kaikille, jos joku tekee joskus kattavamman ja tilastollisen analyysin tai kunnon tutkimuksen ja saa oireilevien luvuksi vaikka 10–20 %. Voit vielä heittää oman arviosi kirjoituksen kommentteihin, jos haluat.

Sanoisin kuitenkin, että tutkimusten perusteella ”Ei meidän lajissa mitään tämmöisiä ole”, ”Ei mulla ole mitään ollut” ja ”En minä ainakaan ole nähnyt mitään” tyyppiset lausunnot eivät ole ihan tätä päivää. Tutkimuksissa on havaittu sen verran usein oireilua, että tuollaisia kommentteja heittävät eivät vain ole sattuneet kuulemaan pinnan alla kupruavasta käyttäytymisestä tai sitten heillä on paha kognitiivinen dissonanssi päällä.

Luvun 20–45 % päälle tulevat siis vielä ne miehet ja naiset, joilla on sillä hetkellä tai on ollut pikkaisen jotakin oireilua, esimerkiksi ahmimista, mutta jotka eivät ole täyttäneet oireilullaan tiettyjä raja-arvoja oireistokyselyissä. Näiden tapausten yleisyydestä minulla ei ole mitään käsitystä.

Tähän päälle pidän suhteellisen varmana, että oireilun voimakkuus vaihtelee sen mukaan, mikä vaihe kilpailukautta on menossa. Andersenin kahdesta tutkimuksesta^{5, 22} selviää, että esimerkiksi ahminnan tiheys riippuu siitä, kuinka kauan edessäpäin tai takana kisat ovat. Myös laadullisissa tutkimuksissa on mainittu kisojen jälkeisen ajan olevan vaikeaa^32,33.

Jos kilpailijoiden oireilua tutkittaisiin, kun kisoista on kulunut maksimissaan kolme kuukautta, luku löytyisi haarukan yläpäästä tai ehkä ylempääkin. Vastaavasti jos urheilijat tutkittaisiin vaikka 18 kuukauden pituisen ”off-seasonin” 12 kuukauden kohdalla, väittäisin oireilun olevan vähäisempää, ehkä jopa vähemmän kuin 20 %.

Ja sama suomeksi: jos Pertti Bodarille tehtäisiin oireilukysely, kun kisoista on kulunut joko 3 tai 9 kuukautta, kyselyn raja-arvot ylittyvät Pertillä todennäköisemmin 3:en kuin 9 kuukauden kohdalla. Lisäksi luulen, että jos Pertti Bodarilla olisi takanaan 0–1 kisadieettiä, hän olisi noviisina oireilun suhteen suuremmassa vaarassa kuin silloin, jos hänellä olisi takanaan yli 4 kisadieettiä. Oireilevien noviisien lukumäärä on siis mahdollisesti kokeneita kilpailijoita isompi^27,32.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä, jos joku tekee asiasta joskus tutkimusta: Jos tekisin itse poikkileikkaustutkimusta, kysyisin urheilijoilta, kuinka kauan edellisestä kisasta on aikaa ja kuinka kauan on aikaa seuraavaan kisaan, ja sitten vasta kysyisin oireilusta. Paras tapa olisi tietysti tehdä kilpailijoilla sellainen tutkimus, jossa on kyselyitä 12 kuukauden ajalta tasaisin väliajoin kisadieetin alusta pitkälle palautumisjaksoon. Urheilijat pitäisi analysoida vielä erikseen siten, että heidät on jaettu noviiseihin (esimerkiksi 0–2 kisaa) ja kokeneisiin (> 2 kisaa). Oireilun vaihtelevuudesta tehdään vasta sitten johtopäätöksiä.

Luvussa 4 esiteltyjen tutkimusten perusteella etenkin ahminta näyttäisi olevan sellainen oire, jonka esiintyminen on huolestuttavan yleistä fysiikkalajeissa urheilevilla. Todennäköisesti fysiikkalajeissa tyypillisimmät syömishäiriön muodot ovatkin ahmimishäiriö (bulimia) ja BED. Mukaan tulevat lisäksi kehonkuvan häiriöt, jotka voivat johtaa äärimmäisiin keinoihin ihanteellisen fysiikan tavoittelemiseksi.

On tietysti hyvä käydä läpi, mikä on syömishäiriöiden esiintyvyys väestötasolla. Syömishäiriöiden Käypä hoito -suosituksen¹⁷ mukaan niin anoreksian ja bulimian elämänaikainen esiintyvyys on noin 0,3–2,3 %, naisten sairastumislukujen ollessa moninkertaisia verrattuna miehiin. Lisäksi päälle tulevat epätyypilliset syömishäiriöt, joista esimerkiksi BED:stä kärsii 0,3–2 % miehistä ja 1,9–3,5 % naisista¹⁷.

Toisin kuin syömishäiriöstä fysiikkalajeissa, lihasdysmorfiasta on olemassa meta-analyysitason näyttöä. Lajeista tutkimuksen kohteena on ollut suurimmaksi osaksi kehonrakennus tai ainakin voimaharjoittelu, koska lihaksia on hankala kasvattaa tehokkaasti muita lajeja harrastamalla.

Mitchellin ja hänen 6 kollegansa meta-analyysiin²⁹ päätyi 31 tutkimusta. Valitettavasti tutkimusten laatu oli usein heikkotasoinen, mutta joka tapauksessa näissä 31 tutkimuksessa oli mukana 1895 kehonrakentajaa, 3523 saliharrastajaa ja 462 verrokkia. 90 % oli miehiä.

Lihasdysmorfian ja muiden aiheeseen liittyvien asioiden selvittämiseksi 31 tutkimuksessa oli käytetty useita eri kyselylomakkeita. Yhtä lomaketta oli käytetty 5 tutkimuksessa, ja näiden 5 tutkimuksen perusteella kehonrakentajilla on useammin lihasdysmorfiaa verrattuna saliharrastajiin.

Lihasdysmorfian yleisyydestä on vaikea antaa arvioita. BBC:n uutisessa esitetyn arvion mukaan 10 % brittiliäisistä salilla kävijöistä eli arviolta 0,7 %:lla koko väestöstä olisi tällöin lihasdysmorfia. Joka tapauksessa kehonrakennusta harrastavien (miesten) lukemat lienevät meta-analyysin perusteella suuremmat kuin 10 %, mutta tuskin kuitenkaan lähemmäs 60 %, kuten turkkilaisilla miehillä²⁵.

VII – Syömishäiriöiden ennaltaehkäisy

Vaikka tutkimusmassassa on olemassa myös joitakin positiivisia havaintoja, jo vuonna 1998 Goldfield ja kollegat esittivät katsauksessaan³⁷, että kilpailevilla kehonrakentajilla on suurentunut riski sairastua syömishäiriöihin. Myös edellisessä luvussa tehty valistunut arvio tukee tätä.

Kehonrakentajien sairastumisriskiä suurentavia ja heillä yleisesti havaittuja tekijöitä ovat Goldfieldin mukaan

• (raju) dieettaaminen
• painon vaihtelu (dieetillä ja harjoituskaudella)
• kehon painoon ja muotoon liittyvät huolet ja kehonkuvan häiriöt (esimerkiksi liian paljon rasvaa, liian vähän lihasta, vaikka olisi ”kireä” ja omaisi isot lihakset)
• urheilijoiden luonteeseen kuuluvat äärimmäinen itsekontrolli (kontrollifriikkiys), pakonomaiset taipumukset ja perfektionismi
• ahkera harjoittelu ja siihen liittyvä äärimmäinen omistautuminen ja itsekuri
• ruokaan liittyvät ajatukset tai huolet

Tällaisissa lajeissa, jossa syömisen häiriöiden vaara on olemassa, ongelmien ennaltaehkäisemiseksi ja urheilijoiden tukemiseksi onkin oltava toimenpiteitä, joita tekemällä urheilijat välttyisivät jopa heidän henkeään uhkaavilta terveydellisiltä ongelmilta. Koko lajiyhteisössä on tartuttava toimeen ja pyrittävä ennaltaehkäisemään syömishäiriöitä, ensisijaisesti urheilijoiden terveyden, mutta myös lajin maineen takia.

Seuraavaksi esitellään keinoja, joiden avulla voidaan ennaltaehkäistä syömishäiriöiden syntyä.

7.1. Riittävä lepo, nuorien huomioiminen ja joustava syöminen

Syömishäiriöitä voidaan ennaltaehkäistä muun kannustamalla urheilijoita riittävään lepoon ja turvaamalla nuorille kasvu ja hyvä ravitsemustila.

Molemmat näistä periaatteista ovat ainakin osittain käytössä fysiikkalajeissa: esimerkiksi ”Lihas kasvaa levossa” -sanonta on tuttu useimmille lajin ystäville, ja yleensäkin levon merkitystä urheilijan kehittymisessä pyritään korostamaan. Toisaalta ajoittain lepääminen voi olla tiukassa, sillä dieetin aikana urheilijat ovat usein alipalautuneita energiavajeen ja lisääntyneen liikunnan johdosta.

Fysiikkalajeissa, etenkin fitnessissä, kilpailee myös junioreita eli alle 23-vuotiaita. Nuorten urheilijoiden laihduttaminen kisoja varten voi olla haitallista sekä heidän kehonkuvalleen että kasvulleen, ja toimia riskitekijänä syömishäiriöille. Tätä dilemmaa on fitnesslajeissa onneksi pyritty ehkäisemään siten, että sääntöjen mukaan juniori-ikäinen saa kilpailla vain joka toisena kilpailukautena: jos juniori kilpailee esimerkiksi 1.7–31.12. kestävänä kilpailukautena, hän ei saa osallistua kilpailuun 1.1–30.6. kestävänä kilpailukautena. Tällä vähintään puolen pituisella kilpailutauolla pyritään pitämään huolta ainakin siitä, että urheilijat palautuvat kisadieetin rasituksista.

Erittäin tunnetun suomalaisen syömishäiriöasiantuntijan Pia Charpentierin mukaan syömishäiriöön sairastuneet urheilijat ovat kertoneet syömishäiriön alkaneen usein siitä, että ruokavaliota on pyritty toteuttamaan vieläkin paremmin kuin olisi tarvittu¹⁶.

Erittäin konkreettinen tapa vaikuttaa syömishäiriöiden syntyyn fitnesslajeissa olisikin saada aikaan paradigman muutos ja pyrkiä välttämään ruokavaliota, jossa ollaan täysin joustamattomia ja ehdottomia sekä tavoitellaan täydellisyyttä.

Mustavalkoinen ajattelu eli ruokien jakaminen ”hyviin” ja ”pahoihin” aiheuttaa urheilijalle taistelua ruoan kanssa: ”Hyvät” ruoat eivät välttämättä riitä lepyttämään elimistön nälkäsignaaleja ja mielihaluja, jolloin näiden signaalien vaimentamiseksi tai sivuuttamiseksi joudutaan käyttämään enenevissä määrin kognitiivista kontrollointia (itsekuria).Vastaavasti jos erehtyy syömään ”pahoja” ruokia tai ”hyviä ruokia pahoja (liiallisia) määriä”, on olemassa riski ahminnalle. Ylensyönti ja ahmiminen ovat jopa väistämätön seuraus tilanteesta, joka sallii vain ”hyvää” ja ”huonoa” syömiskäyttäytymistä²⁶.

Valmiiksi ruoka-aineet ja niiden määrät sisältävän ruokavaliopohjan käytön sijaan joustavampi syöminen onnistuu aivan hyvin niin dieetillä kuin off-seasonilla, mikä olisi monelle jo iso, mutta varmasti positiivinen muutos ruokasuhdetta ajatellen.

Joustava syöminen tarkoittaa lyhyesti sanottuna ruokavaliota, jossa ruokavalintoja ei ole erityisesti rajoitettu ”hyvä/paha”-tyyppisillä säännöillä tai päivästä toiseen samoilla ateriavalinnoilla. Joustava syöminen tarkoittaa myös 80–20- tai 90–10 -periaatteita, joissa pieni osa ruokavaliosta voi olla ”vapaampaa” ruokaa, suuren osan ruokavaliosta oltua ”terveellistä” ruokaa. Dieetillä ollessa 90–10 lienee etenkin monelle naiselle usein realistisempi kuin 80–20, sillä energiansaannin ollessa niukkaa tarvittavat suojaravintoaineet täytyy saada yhä pienemmästä määrästä ruokaa.

Ruokavalio voi myös olla ”semi-joustava”, eli esimerkiksi aamupala voi olla aina sama, niin kuin se useimmilla yleensä onkin, minkä lisäksi muilla aterioilla olisi ainakin mahdollisuus noudattaa joustavuutta.

Jo semi-joustavuus olisi iso muutos nykyiseen, sillä suomalaisilla fitnessurheilijoilla ruokavalio ei käsitykseni mukaan aina ole edes sellainen. Aiemmin käsitellyssä fitnesstutkimuksessa¹⁰ noin puolet koehenkilöistä pystyi raportoimaan tutkijoille kaikki syömänsä ateriat. Tämä tarkoittaa melko suurella varmuudella sitä, että urheilijat itse tai todennäköisemmin heidän valmentajansa ovat tehneet ruokavaliopohjat, jotka urheilijat ovat pystyneet toimittamaan tutkijoille. Lisäksi Mikkolan gradusta³² selviää, että jokainen tutkimukseen osallistuneesta 10 Body Fitness -kilpailijasta noudatti valmentajiensa laatimia ruokavalioita, eikä ruokavalion ohi syöminen ollut sallittua.

Ruokavalio voi olla joustava myös vaaditun tarkkuuden osalta. Valitettavasti kisadieetin aikana joutuu deadlinen johdosta tekemään tässä asiassa kompromisseja. Tällöin ruoat jouduttaneen punnitsemaan vaa’alla, vaikka pyrkisikin syömään joustavasti. Tätä tulisi kuitenkin pitää väliaikaisena ratkaisuna. Toisaalta joustavan dieetin makroravinnehaarukoiden avulla voi tuoda punnitsemiseen helpotusta, sillä niiden käyttäminen vähentää tarvetta pyrkiä ehdottomaan tarkkuuteen.

Vastaavasti off-seasonilla urheilijoille on syytä korostaa, että toisin kuin kisadieetillä, nyt ei vaadita samankaltaista tarkkuutta, mitä tulee ruokavalintoihin ja mittaustapoihin.

Off-seasonilla urheilijan kannattaisi pyrkiä noudattamaan suurpiirteisempiä mittaustapoja kuin dieetillä. Tämä voisi tarkoittaa mittalusikoiden tai lautasmallin käyttöä, aterioiden koostamista nyrkkitaktiikalla (kourallinen kasviksia, kämmenellisen kokoinen annos proteiinia…) tai ihan vain ruokamäärien silmämääräistä arvioimista. Makroravinnehaarukoista voi myös tehdä dieettiä laveammat, ja urheilija voi käyttää esimerkiksi ”kalorit ja proteiini”-mittausmenetelmää, joka vähentää ruokien punnitsemisen tarvetta ja pienentää stressiä.

Kaloreiden laskemisen havaittu olevan yhteydessä huonompaan elämänlaatuun, kun taas suosittujen MyFitnessPal-tyyppisten seurantasovellusten käytön on havaittu olevan yhteydessä syömishäiriöoireiluun, tarkemmin sanottuna syömiseen liittyviin huoliin ja syömisen rajoittamiseen³⁴. Pyrkimys vähentää tarkoituksellisesti ruokien punnitsemista ja ruokien tarkkaa kirjaamista jossain vaiheessa palautumiskautta on tärkeää myös siksi.

Iso osa joustavaa dieettaamista ja ehdottoman täydellisyyden välttämistä ovat myös ravintosisällöiltään tuntemattomien tai erityisen maistuvien ruokien syöminen¹. On usein vain eduksi pyrkiä tekemään asioita ”sinnepäin”, sillä se ehkäisee syömishäiriöitä. Niin paradoksaalista kuin se onkin, voidaan sanoa, että täydellinen ruokavalio on epätäydellinen¹⁹

Täydellinen ruokavalio on epätäydellinen

Nykyään osa fysiikkalajien urheilijoista noudattaa kilpailukauden ulkopuolella onneksi ainakin jossain määrin joustavampaa ruokavaliota kuin dieetillä. Usein tällainen osittainen joustavuus toteutuu syömällä yksi niin sanottu vapaa-ateria viikossa. Tämä on hyvä asia, sillä kenellekään ei ole vaaraksi syödä silloin tällöin vaikka pitsaa tai jätskiä.

Väittäisin jopa, että useimmille saattaisi tehdä vain hyvää syödä vaikka pari pitsaa viikossa off-seasonilla. Ehkä tällä tavalla monet kroonisessa energiavajeessa olevat saisivat syötyä vihdoin sen verran kaloreita, että kehittyminenkin on mahdollista. Monilla jatkuvassa kalorivajeessa olevilla ei tosin ole käyttäytymisensä taustalla välttämättä syynä psykologiset tekijät, vaan tiedon puute riittävän energiansaannin tärkeydestä³⁰.

7.2. Urheilun ulkopuolinen elämä ja dieetin järkevä suunnittelu

Yksi tapa ehkäistä syömishäiriöitä olisi tajuta se tosiasia, että urheilu ei saisi olla ainut asia elämässä¹. Urheilijoita on kannustettava siihen, että sosiaalisista suhteista ja opiskeluista tai töistä on pidettävä huolta. Kilpailukaudella sosiaaliset suhteet voivat tietysti kärsiä, mutta täydellistä eristäytymistä tulisi silti välttää.

Rankka painonpudotus voi altistaa urheilijoita syömishäiriöille¹. Käytännössä sopiva tahti painonpudotukselle on noin 0,5–1 % kehonpainosta viikossa²⁷. Tätä maltillista painonpudotustahtihaarukkaa tukee myös se havainto, että kisadieetin painonpudotustahdin on havaittu olevan yhteydessä lihasdysmorfiaoireiluun³⁵. Dieetin alussa paino voi laskea tätä enemmän ja lopussa tätä vähemmän. Naisten painonpudotustahdin tulisi olla mieluiten alhaisempi kuin miehillä.

Toinen hyvä keino vähentää äärimmäisen painonpudotuksen haittoja on pidentää kisadieetin suunniteltua kestoa useilla viikoilla. Dieetti ei aina mene suunnitellusti, eli siten, että paino putoaisi tasaisella tahdilla: tasannevaiheet ovat yleensä jopa väistämättömiä. Jos dieetti on valmiiksi suunniteltu pidemmäksi, urheilijoiden ei tarvitse tasannevaiheiden aikaansaaman ajanpuutteen vuoksi pudottaa painoa tahdilla, jonka noudattaminen voi vaatia äärimmäisiä keinoja, kuten merkittävää kaloreiden rajoittamista ja runsaasti lisääntynyttä liikuntaa.

Dieettiä pidentämällä suurimman osan ajasta energiarajoitteisen dieetin oheen voidaan muun muassa lisätä päiviä (tankkauspäivä) tai jopa kokonaisia viikkoja, jolloin voidaan syödä vapaammin ja lisätä energiansaantia (dieettitauko). Oletettavasti tällainen menettely voi vähentää esimerkiksi urheilijoiden taipumusta ahmia, käyttää äärimmäisiä painonhallintakeinoja ja estää ruokaa hallitsemasta ajatuksia.

Energiansaannin nostaminen ajoittain yhdistettynä pidemmän kisadieetin tuomaan mahdollisuuteen pudottaa painoa hitaasti voi myös vähentää kuukautisten poisjääntiä, jolla voi olla pitkän ajan kuluessa jopa peruuttamattomia vaikutuksia luuntiheyteen tai lisääntyvyyteen¹⁸.

7.3. Valmentajan, tiimin ja läheisten rooli syömishäiriöiden ennaltaehkäisyssä ja hoidossa

Fysiikkalajeissa on hyvin tyypillistä, että urheilijalla on valmentaja, joka suunnittelee urheilijoiden harjoitusten ja ruokavalion toteutuksen kisaa varten. Urheilijoiden kisadieettiin ja lopulliseen kuntoon tulisi suhtautua välttämättömänä pahan eli siten, että lopputulosta — sääntöjen vaatimaa ulkomuotoa — ei tulisi romantisoida liikaa.

Valmentajien on äärimmäisen tärkeää omata käytännön taitoja liittyen ravitsemukseen ja häiriintyneeseen syömiseen^1,32. Valmentajan tulee aina kohdella urheilijoita kunnioittavasti. Heille tulisi iskostaa päähän, että äärimmäisten painonhallintakeinojen toteuttaminen urheilijoilla ei ole vaihtoehto. Aikuisiän kynnyksellä olevia ja nuoria aikuisia valmennettaessa on noudatettava erityistä varovaisuutta, sillä anoreksiaan sairastutaan tyypillisesti 12–18 vuoden ja bulimiaan 15–25 vuoden iässä^1,16.

Erityinen varovaisuus koskee myös kilpauransa alussa olevia urheilijoita valmennettaessa. Esimerkiksi noviisikehonrakentajilla näyttäisi olevan enemmän taipumusta epäterveelliseen ja pakkomielteiseen käyttäytymiseen kuin kokeneemmilla kehonrakentajilla²⁷. Tämä ilmenee esimerkiksi suurempana lihasdysmorfiaoireiluna³⁵. Kokeneet (fitness)kilpailjat tietävät esimerkiksi paremmin, miten heidän kehonsa toimii ja he osaavat varautua henkisesti paremmin kehossa tapahtuviin muutoksiin kisojen jälkeen³².

Valmennettava ei ole mikään komentoja orjallisesti noudattava robotti, vaan mahdollisesti erittäin herkässä tilassa oleva ihminen, etenkin kisojen jälkeen. Valmentajalla tulisikin olla ravitsemus- ja treeniosaamisen lisäksi myös psyykkisen valmennuksen tuntemusta³². Kaikkia urheilijoita ei myöskään voida kohdella samalla tavalla. Valmentajan lisäksi luonnollisesti myös urheilijoiden tulisi olla tietoisia siitä, että kisadieettiin ja sen jälkeiseen aikaan liittyy psykologisia riskejä²⁷. Tämän tietoisuuden levittäminen valmennettaville on mielestäni yksi valmentajan tehtävistä.

Valmentajan roolia syömishäiriöiden ennaltaehkäisyssä ei vaan voi korostaa liikaa: rooli terveellisten elintapojen ja kehonkuvan käsityksen viitoittajana on suuri³¹. Suomen kehonrakennus ja fitness -skene ei kaipaa yhtään Titta Heikkilän kaltaista voimisteluvalmentajaa, joka haukkuu valmennettaviaan läskeiksi, surkeiksi ja murtaa heidät täysin.

Suomeen ei tarvittaisi myöskään yhtään sellaista valmentajaa, jotka lähettelevät valmennettavilleen ruokavaliopohjia ilman mahdollisuutta joustaa ja sanelevat ylhäältä kaiken, mitä tulee tehdä ilman, että urheilija voi itse vaikuttaa asioihin. Toisaalta myös urheilijan on osattava kyseenalaistaa, jos kokee jonkin valmennustavan tai -metodin olevan väärä³². Se onkin sitten vähän pahempi rasti, etenkin juuri noviisikilpailijoille.

Valmentajan ei tulisi olla mikään automaatti, jolle syötetään sukupuoli, ikä, pituus, paino ja aktiivisuus ja joka tulostaa syötettä vastaan ihmiselle sopivan ruokavalion¹⁹. Sama koskee myös niitä 27 516 seuraajan Instagram-vaikuttajia, jotka kauppaavat detoxbodyresetwellnessbooty- ynnä muita lippulappuruokavalioita. On ollut jo vähintään parikymmentä vuotta tiedossa, että toisin kuin pitkän aikavälin painonhallinnan kannalta suotuisa joustava ruokavalio, tiukka ja joustamaton dieettaaminen on yhteydessä useampiin ja vakavampiin ahmimiskohtauksiin sekä korkeampaan painoindeksiin²⁸.

Merkittävä syömishäiriöiden taustalla oleva asia on antaa urheilijoiden kehosta tai painosta kommentteja, joissa painoa kommentoidaan suorasti tai epäsuorasti kriittiseen sävyyn. Ajattelemattomat kommentit kehosta — olivat ne pahantahtoisia tai eivät — voivat pahimmillaan aiheuttaa merkittävää vahinkoa toisen itsetunnolle ja altistavat urheilijoita syömishäiriöille. Joku, jolle paino on jo valmiiksi arka aihe, saattaa suorastaan musertua kriittisestä kommentista¹⁶.

Sanoilla ja kehopuheella on valtava merkitys kehonkuvan muodostumisessa. Painoon liittyvä kommentti saattaa tuntua sanojasta viattomalta tai jopa vitsiltä ja se unohdetaan seuraavaan päivään mennessä. Kommentin kohde puolestaan saattaa ehkä vähän hymähdellä asialle, mutta se sama kommentti voi jäädä kuitenkin kummittelemaan hänen mieleensä loppuelämän ajaksi. Älä ihan oikeasti kommentoi toisten painoa arvostelevasti, ei edes vitsillä, OK?

Lapsuudessani monet sanoivat minua pikku-Olliksi pienen kokoni takia. Lieköhän se ollut tiedostamattomana syynä, että ohjauduin aikuisiälläni urheilumuotoon, jossa on mahdollisuus tulla isommaksi ja vahvemmaksi?

Valmentajien käytännön taitojen varmistamiseksi on olemassa helppo, joskaan ei täysin aukoton keino: urheilijan kannattaisi valita mielellään vain sellaisia valmentajia, joilla on käytynä Suomen fitnessurheilu ry:n (SFU) järjestämä Fitnessvalmentaja I (ja II) -koulutus. SFU:lla on sivuillaan lista virallisista valmentajista, ja valmentajaa vailla olevien kannattaakin käydä sitä tutkailemassa.

Toinen asia on sitten se, soveltaako virallinen fitnessvalmentaja oikeasti koulutusten oppeja työssään, vai onko hän vain käynyt koulutuksessa hakemassa itselleen virallisen valmentajan statuksen saadakseen valmentaa. Tarkoitan tällä siis sitä, että jokaisessa SFU:n alaisessa tiimissä täytyy olla yksi henkilö, jolla on käytynä I-tason fitnessvalmentajakoulutus. Jos uskoo löytäneensä omasta mielestään toimivat metodit, ei yksi koulutus riitä välttämättä kippaamaan vuosien saatossa päähän pinttyneitä ajatuksia.

SFU on viime vuosina tehnyt hyvää työtä lajin tuunaamisessa ammattimaisemmaksi. En ole käynyt fitnessvalmentajakoulutusta, mutta sen tiedän, että koulutuksessa opetettavat asiat perustuvat tieteelliseen näyttöön siten kuin ne suinkin voivat siihen perustua, eivätkä perimätietoon tai Muscle & Fitness -lehtiin.

Ilokseni sain kuulla, että koulutukseen on sisältynyt myös Suomen osaavimpiin tässä asiassa kuuluvan Patrik Borgin luentoja. Tämä antaa toivoa siitä, että syömishäiriöihin liittyvä tietoisuus leviää valmentajien keskuudessa. Toivottavasti teoria siirtyy myös kentälle mahdollisimman nopeasti.

Teorian siirtymisessä käytäntöön on ollut pienellä otannallani haasteita. Juttelin nimittäin yksi päivä erään syväkurkun kanssa, ja hän sanoi, että ”Tilanne ei ole mitenkään erityisen hyvä”.

Valitettavasti kaikilla nykyisillä kisavalmentajilla ei ole välttämättä riittävästi tietoa syömishäiriöistä ja niiden ennaltaehkäisystä, tai ainakaan he eivät toimi näiden oppien mukaisesti. Kannattaa siis ostaa valmennuspalveluita sieltä, missä on fiksuja, osaavia, Evidence-Based ihmisiä töissä, kuten Finnish Physique Academysta.

Lajin parissa toimivia henkilöitä tulee kannustaa siihen, että lajin niin hyvistä kuin huonoistakin puolista voidaan puhua avoimesti. Kilpailuihin tähtäävän urheilijan tulee sääntöjen mukaan kuulua joukkueeseen eli tiimiin, joista monen urheilijat kokoontuvat säännöllisesti yhteen. Tällaiset kokoontumiset eli ”tiimipäivät” ovat hyviä tilaisuuksia keskustella samoja asioita läpi käyneiden vertaisten kanssa omista tuntemuksista.

Tiimien psykososiaalisen ilmapiirin tulee olla hyvähenkinen, positiivinen, eikä siellä kommentoida toisten kehoja arvostelevasti. Saman lajin joukkueissa on usein paljon tai ei ollenkaan syömishäiriötyyppistä ajattelua¹. Kaikkia urheilijoita tulee kohdella tasa-arvoisesti. Valmentajan, urheilijan sekä muiden mahdollisten sidosryhmien välisen kommunikaation on oltava avointa²⁷.

Tiimin tuen ja valmentajan merkitys korostuu etenkin kisadieetillä. Laadullisissa, kehonrakentajilla tai Body fitness -kilpailijoilla tehdyissä tutkimuksissa on nimittäin vahvistettu se tosiasia, että kisadieetin aikana urheilijat usein eristäytyvät sosiaalisesti^14,32,33.

Sanoin vain, että anteeksi, en voi mennä 12 viikkoon muiden luokse illalliselle. Mieheni sanoi ihmisille, että me olemme dieetillä ³³

Kisadieetin aikana treenaaminen ja palautuminen vievät sen verran aikaa, että sosiaalinen kanssakäyminen on lähes poikkeuksetta rajoittunutta ja elämä yksinäistä¹⁴. Tarkkaan suunnitellun ajankäytön monella jäi ystäville vähemmän aikaa kuin aiemmin, kun kisavalmistautuminen menee etusijalle elämässä³². Eristäytymistä tapahtuu ajallisten haasteiden ohella myös siksi, että monet saavat vastustettua näin ruokiin ja juomiin liittyviä mielitekoja¹⁴. Valitettavasti kisadieetillä on lisäksi negatiivisia vaikutuksia parisuhteeseen^32,33.

Lajia harrastamattomat eivät välttämättä ymmärrä tai arvosta sitä prosessia, joka kisakuntoon pääsemiseen vaaditaan, mikä on kolmas syy eristäytymiselle. Läheiset tai ystävät saattavat antaa urheilijan painosta ”Ei sun tarvitse enää dieetata, sinähän olet jo hoikka” -tyyppisiä kommentteja¹⁴. Nämä ovat varmasti hyväntahtoisia ja huolta kantavia kommentteja, mutta ne voivat olla ristiriidassa kilpailuvaatimusten kanssa.

Eristäytymisen takia jotkut ovat menettäneet jopa ystävyyssuhteitaan. Tämä on todella vakavaa, sillä välien poikki meneminen voi johtaa vähäiseen sosiaaliseen tukeen, joka puolestaan voi aiheuttaa esimerkiksi mielenterveyden ongelmia¹⁴. Läheisten ja kilpailijoiden itsekin kannattaa varautua siihen, että dieetillä olevilla urheilijoilla, etenkin naisilla on usein mielialanvaihteluita, kuten kiukkukohtauksia tai itkuisuutta^14,33. Kisadieetin onkin kuvailtu olevan tunteiden vuoristorataa³³.

Kisadieetin aikana urheilijaa ei saa yksinkertaisesti jättää yksin. Urheilijalla olisi hyvä olla ympärillään kisanneita tai kisaan tähtääviä ihmisiä. Urheilijalla on oltava mahdollisuus keskustella mieltä myllertävistä asioista toisen kanssa, ja siihen ei taida olla sopivampaa henkilöä kuin sellainen, joka on käynyt kisadieetin tunnemyrskyn läpi aikaisemmin tai on käymässä sitä läpi tällä hetkellä.

Toki on myös olemassa sellaisia ihmisiä, jotka eivät harrasta lajia, mutta ainakin ymmärtävät toista ja hänen unelmiaan. Dieetin aikana kaikki tuki on tarpeen, ettei kavereiden jättämää aukkoa täytetä esimerkiksi ruoalla. Vaikka ystäville ei aina riitä aikaa, heidän tukensa koetaan silti tärkeäksi³². Kannattaa myös pyrkiä hyödyntämään tekniikan suomia mahdollisuuksia ja puhua esimerkiksi videopuheluita.

Urheilijat itse ovat kokeneet erityisesti samassa taloudessa asuvien tuen erittäin tärkeäksi. Erityisen hyvää ymmärrystä dieettaamiseen on löytynyt sellaisilta taloudessa asuvilta henkilöiltä, jotka — yllätys, yllätys, ovat ymmärsivät fysiikkalajien vaatimukset tai olivat jopa itse kilpailleet³².

7.4. Kisadieetin jälkeen ahminnan ja kehonkuvan ongelmien riski on suuri

Erityisen huolestuttavaa ja yleistä näyttäisi olevan se, että heti kisojen jälkeen ja ns. ylimenokaudella syöminen riistäytyy usein käsistä niin miehillä kuin naisilla, mikä tarkoittaa tässä tapauksessa ahmimiskohtauksia ja mahdollisesti nopeaa painonnousua^5,21,22,33.
Mässäilyt ja syömingit aiheuttavat urheilijoilla niin fyysistä kuin henkistä pahaa oloa^{9, 33}. Yhdessä laadullisessa tutkimuksessa ahmintaa on verrattu ”vankilasta vapautumiseen” ja ”juhlalliseksi vapautumisrituaaliksi”, koska kisojen jälkeen saa syödä, mitä haluaa³³.

Itse asiassa koko tämän kirjoituksen tärkein opetus taitaa olla minusta olla se, että vaikka kisadieetti saattaa tuntua rankalta ja välillä ylitsepääsemättömältäkin kokemukselta, tosiasiassa kisojen jälkeen se taisteleminen vasta alkaakin.

Ahmimisen pitkän dieetin jälkeen ei valitettavasti pitäisi tulla yllätyksenä ainakaan ravitsemustutkijoille. Jo yli 30 vuotta sitten julkaistiin kuuluisa tutkimuskatsaus, jonka mukaan dieettaaminen altistaa ihmisiä ahminnalle²⁶. Niin kauan, kun dieettaajat uskovat olevansa ”kontrollissa”, heidän ruokavalionsa pysyy kurissa. Vastaavasti silloin, kun dieetin aikana vaadittavaa kontrollia ei enää tarvita — sanotaan vaikka kisadieetin jälkeen — tai kun dieettaaja kokenee menettäneensä kontrollin esimerkiksi jonkin ”pahan” ruoan syömisestä, seurauksena on ylensyöntiä (ahmintaa).

En tiedä muista, mutta eläisin mielelläni sellaisessa maailmassa, jossa ”tottakai kaikki vetää sen pari päivää” -tyyppistä lausetta ei kuulla kenenkään urheilijan suusta tai kisojen jälkeen kenenkään jalat eivät ala halvaantu ja paino nouse 10 kiloa neljässä päivässä.

Kaiken pahan lisäksi ylensyöntiä voimistavat dieetin aikana kertynyt fysiologinen ”paine”, siis kertynyt nälkävelka sekä nälän ja kylläisyyden tunteiden sekoittuminen (luku II). Lisäksi psykologiset tekijät, jotka ovat seurasta ruokavalion rajoittamisesta seuranneesta turhautumisesta, voimistavat ylensyöntiä²⁶. Seurauksena urheilijan paino voi nousta kisan jälkeisinä viikkoina ja kuukausina hyvinkin nopeasti. Usein saatetaan jopa kokea, että kisojen jälkeinen Reverse Diet on hankalampi noudattaa kuin itse kisadieetti. Syöminen koetaan jopa pelottavana³².

Syömiskäyttäytymisen ongelmien yleistymisen lisäksi kehonkuva heikkenee kilpailun jälkeisellä palautumisjaksolla, ainakin suomalaisten naisfitnesskisaajien tapauksessa, kun kisakunnossa olevasta vartalosta on tullut uusi vertailukohta^7,32. Kehonkuva pysyy onneksi pisteillä mitattuna kuitenkin edelleen hyvällä tasolla⁷. Kisojen jälkeiset kehonkuvan ongelmat ovat mahdollisesti pahempia naisilla kuin miehillä³³.

Nähdäkseni olisi tärkeää, että urheilijan ja valmentajan välistä valmennussopimusta ei missään nimessä laiteta päättyväksi heti kisoihin, sillä uskon tätä tapahtuvan ainakin jossain määrin. Jälleen kerran SFU on onneksi ottanut tätä asiaa (ehkä tiedostamattakin) huomioon valmennussopimuspohjassaan, jonka mukaan valmentajan ja urheilijan välinen sopimus tulisi solmia niin pitkäksi, että se kattaa vähintään 3 kuukautta palautusmisjaksoa. Kisojen jälkeisille viikoille tai kuukausille tulisi olla minimissään selkeä, dieetin aikana luotu suunnitelma – jos valmentaja ja urheilija itse haluavat kantaa huolta terveysasioista. ”Syö, mitä mieli tekee” ei ole riittävän hyvä suunnitelma.

Jotta mahdolliset ikävät tuntemukset eivät tulisi yllätyksenä, urheilijoiden tulisi olla tietoisia dieettaamiseen liittyvien haasteiden lisäksi siitä, että tutkimuksissa on havaittu ahmintaa ja kehonkuvan ongelmien kisojen jälkeisenä aikana. Kisadieetin aikana tulisi asennoitua jo valmiiksi siihen, että kisojen jälkeen on noudatettava edelleen melko säntillistä, tosin energiansaanniltaan alati suurenevaa ruokavaliota, ja ei välttämättä tule olemaan henkisesti helppoa.

Kuten sanottua, ahmimista voidaan ehkäistä joustavalla, maltillisen painonpudotusvauhdin dieetillä. Sen sijaan kehonkuvan osalta homma on vähän monimutkaisempi: Vaikka urheilijat tietävät itsekin, että kisakunto ei voi olla pysyvä eikä toisaalta kovinkaan terve tila, he vertaavat silti pehmenevää kuntoaan siihen³².

Kehon muutoksiin liittyvien ajatusten käsittelemistä voisi auttaa mielenkiintoinen strategia, joka esiteltiin Mikkolan gradussa³².

Siinä eräs tutkittava mainitsi ajattelevansa, että hänellä on kaksi eri kehonkuvaa: kilpailukehonkuva ja kilpailukauden ulkopuolinen normaalikehonkuva. Kilpailukehonkuvalla tarkoitetaan, kilpailuissa nähtävää vartaloa, jota tavoitellaan dieetin aikana. Vastaavasti normaalikehonkuva on harjoituskauden aikana tavoiteltava vartalo. Näitä kahta kehonkuvaa pyritään olemaan sekoittamatta keskenään³².

Urheilijoille tulisi riittää tukea myös dieetin jälkeen, jotta esimerkiksi kehonkuvaan liittyvistä, epämiellyttävistä ajatuksista olisi mahdollisuus keskustella jonkun kanssa. Tuki on tärkeää myös siksi, että jotkut urheilijat ovat valitettavasti raportoineet kisan jälkeisestä masennuksesta, joka johtuu antikliimaksista ja tavoitteiden puutteista. Onneksi näyttäisi siltä, että urheilijoiden sosiaaliset suhteet elpyvät jälleen kisadieetin jälkeen³³.

Tämä kaikki tulee tietysti sen päälle, että itse dieetti pitää hoitaa fiksusti eli siten, että sen aikana rakennetaan terveet pohjat tulevalle harjoituskaudelle, eikä epäterveitä pohjia tulevalle ahmimiskaudelle.

VIII – syömishäiriön tunnistaminen ja tilanteeseen puuttuminen

Urheilijoiden syömishäiriöt ovat yleensä muodoiltaan lieviä, mutta toisaalta ne ehtivät aiheuttaa aktiivisesti ja tavoitteellisesti liikkuvan tapauksessa merkittäviä haittoja¹. Niinpä syömishäiriöoireita on osattava tunnistaa jotta tilanteeseen voidaan puuttua ajoissa. Tunnistamisen osaaminen on tärkeää siitäkin syystä, että vaikka henkilöllä ei olisi niin vakavaa oireilua, että se johtaisi kliiniseen anoreksia- tai bulimiadiagnoosiin, voi hänen tilansa kuitenkin pahentua ajan myötä.

Syömishäiriöt ovat luonteeltaan oirekokonaisuuksia, ja oireet tuovat sairastuneelle välitöntä helpotusta oloon. Kun nämä oireet ovat sairastuneelle usein lisäksi riippuvuutta aiheuttavia ja ne muodostuvat osaksi sairastuneen identiteettiä, on oireista luopuminen tuskallista^1,16. Toisaalta urheilija ei välttämättä halua kertoa tilanteestaan kenellekään senkään vuoksi, koska pelkää sen vaarantavan hänen urheilu-uransa³⁰.

Pulassa oleva henkilö tarvitseekin ympäristön apua huomatakseen, että jokin on pielessä ja jotta muutos olisi mahdollista aloittaa¹⁶. Tämä on tärkeää lisäsyy siihen, miksi kisadieetillä olevaa urheilijaa ei saisi jättää yksin, ei ennen kisadieettiä eikä sen jälkeen.

Käytännössä syömishäiriön tunnistaminen on hyvin hankalaa, sillä vain 5 prosenttia urheilijoiden syömishäiriöstä on anoreksiaa¹⁵. Anoreksian huomaa jokainen, vaikka katsoisi toista hitsauslasit päässä, mutta vastaavasti bulimiaa sairastavan painosta ei voi usein päätellä tämän sairautta¹⁶. Samoin muukin syömiseen liittyvä oireilu, esimerkiksi satunnainen ahmiminen, ei välttämättä näy painossa. Anoreksian jälkeen loppuja syömishäiriötapauksia ei siis tunnista, ellei osaa katsoa ja kuunnella oikein¹⁵.

On siis opeteltava katsomista ja kuuntelemista. Valmentajien, joukkuetovereiden ja läheisten tulisi osata tunnistaa syömishäiriöiden merkkejä, joita ovat¹

• vatsavaivat
• nopea laihtuminen ja alipainoisuus yleensäkin
• mielialan vaihtelut
• hallitsemattomat ahmimiskohtaukset (jotka tosin tapahtuvat yleensä salassa)
• kuukautisten poisjääminen
• kyvyttömyys ottaa vastaan kritiikkiä
• ruoasta kieltäytyminen, ruokavalion niukkuus (etenkin päivällä)
• ruokavalion kapeneminen, täysipainoisten aterioiden välttely
• itsensä kokeminen lihavana hoikkuudesta huolimatta

Lisäksi erityisesti ahmintaan usein liittyvän oksentamisen merkkejä ovat¹

• ruvella olevat rystyset (koska kurkkuun työnnetyt sormet nirhautuvat hampaisiin)
  • kokeneet bulimikot valitettavasti tiedostavat tämän ja saattavat esimerkiksi tunkea hammasharjaa kurkkuun
• hampaiden kiilteen kuluminen (oksennuksen mukana tulevan mahahapon vuoksi)
• sylkirauhasten turpoaminen (oksentamisen jälkeen)
• ruokailun jälkeiset, pitkät sessiot vessassa tai suihkussa (silloin oksennetaan).

Jotkut yllä olevista merkeistä ovat toki yleisiä kisadieetillä, kuten ruoasta kieltäytyminen ja valitettavasti myös kuukautisten poisjääminen, eivätkä ne ole välttämättä ole oireita todellisesta syömishäiriöstä. Nämä merkit eivät silti estä sitä, että sanotaan toiselle ehkä maailman kaksi tärkeintä sanaa: mitä kuuluu.

Kun ympäristö havaitsee urheilijassa useita selkeitä syömishäiriön merkkejä, kannattaa lähestyä urheilijaa kahdenkeskisesti, luottamuksellisesti sekä hyvin, hyvin, hienotunteisesti rauhallisessa ja syrjäisessä paikassa. Kriittiseen sävyyn esitetyt kommentit toisen tilanteesta saavat muutoksen aikaan yleensä aikaiseksi vain riitelyä¹⁶.

Syömishäiriöstä oireineen on tullut sairastuneelle uusi normaali, ja lähtökohdat muutokselle ovat tiukassa. Läheisten omia havaintoja jakavia, pehmeästi tiedustellen tehtyjä lähestymisyrityksiä tarvitaankin yleensä useita muutoksen käynnistämiseksi. Urheilijan läheisiltä vaaditaankin hienotunteisuuden lisäksi kärsivällisyyttä, kun syömishäiriötä sairastava ei halua yleensä heti alkaa keskustella tilanteestaan¹⁶.

Vaikka sairastunut ei näytäkään ottavan viestiä vastaan, ei kannata missään nimessä olettaa, etteikö lähestymisyrityksillä olisi mitään vaikutusta. Muiden sanomiset jättävät ”pieniä siemeniä itämään” sairastuneen mieleen, ja kun sairastunut itse on valmis ottamaan tietoa vastaan, näitä aikaisemmin kylvettyjä siemeniä voidaan käyttää auttamisen lähtökohtana¹⁶.

Mitä itse lähestymisen sisältöön tulee, tärkeintä on, että ongelmia havaittaessa urheilijan kanssa puhutaan tämän tilanteesta¹, mutta apua saa esimerkiksi amerikkalaisen syömishäiriöliiton listasta:

1. Kerää tietoa syömishäiriöistä, esimerkiksi kirjoista, artikkeleista tai terveydenhuollosta (Syömishäiriöliitosta)
2. Harjoittele, mitä aiot sanoa
3. Puhu yksityisessä paikassa
4. Ole rehellinen
5. Käytä ”minä”-kieltä. Puhu: ”Minä olen havainnut, että sinulla…”
6. Pysyttele faktoissa, älä anna tunteiden hallita keskutelua, vaikka ne koittaisivat tulla mukaan keskusteluun
7. Ole huolta pitävä, mutta tiukka
8. Poista stigma (= omista vaikeuksista kertomisessa ei ole mitään hävettävää)
9. Älä ole tyhmä. ”Ala vain syömään enemmän” -tyyppiset yksinkertaistukset eivät toimi. Masentuneellekaan ei sanota, että ”Älä ole masentunut” tai ”Piristy”.
10. Valmistaudu negatiiviseen vastaanottoon: kerro, että olet huolissasi tämän tilanteesta ja olisi vastuutonta, jos ei kantaisi asiasta huolta.
11. Rohkaise toista hakemaan ammattiapua.
12. Kerro jollekin toiselle huolistasi

Tilanteen mukaan urheilijan kanssa tulee vedota järkisyihin käyttämällä tiedollista ohjausta eli psykoedukaatiota, joka tarkoittaa syömishäiriöiden tapauksessa tiedon jakamista sairaudesta, syömisen lainalaisuuksista ja nälkiintymisen seuraamuksista^1,17. Näitä ovat muun muassa se, että syömishäiriöisillä on kaksinkertainen riski loukkaantua³¹. Lisäksi pitkään jatkuneen, liian vähäisen energiansaannin seurauksena voi olla pysyvää luuntiheyden alenemista, luiden murtumisherkkyyttä, hedelmättömyyttä sekä sairasteluherkkyyttä¹⁸. Mikäli kyseessä on nuori urheilija ja tilanne on vakava, on syytä ottaa suoraan yhteyttä urheilijoiden vanhempiin ja alkaa hoitamaan tilannetta sitä kautta¹.

Mikäli urheilija itse tuntee kaipaavansa apua, avunhakemiskynnyksen tulee olla asetettu jo ennalta matalaksi. Ideaalitilanteessa valmentajalla, tiimillä ja urheilijalla olisi jo valmiiksi katsottuna syömishäiriöihin perehtynyt taho, jolta pystytään hakemaan apua hyvin varhaisessa vaiheessa.

Aikainen hoitoon pääsy on tärkeää, koska vakavista syömishäiriöstä paraneminen kestää usein vuosia ja vaatii usein oman identiteetin rakentamista uudelleen¹.

IX – syömishäiriöön sairastuneen tukeminen ja hoitaminen

Kun jollakin on syömishäiriö, on tärkeää, että urheilija saa tarvitsemaansa apua ja tukea ja nimenomaan syömishäiriöihin erikoistuneelta ammattilaiselta. Nämä asiat eivät ole minun mielestäni keittiöpsykologien hommia, joten tässä kohtaa minun rajani tulevat vastaan. Niitä ei myöskään hoida sama valmentaja, joka on saattanut omalla käytöksellään edesauttaa toisen sairastumista.

Joitakin ylimalkaisia ohjeita voi kuitenkin yrittää antaa.

Syömishäiriöön sairastunutta tai häiriintyneestä syömisestä kärsivää urheilijaa ei tule jättää yksin. Tässä tilanteessa urheilija tarvitsee ehkä enemmän tukea kuin koskaan. Luottamussuhteen muodostaminen urheilijan kanssa on tärkeää, ja urheilijaa tulee kohdella ymmärtävästi, empaattisesti ja lempeästi. Syyllistämisestä ei ole hyötyä urheilijan tilanteelle. Urheilijan kanssa keskustelemisen tulee olla kahdenkeskeistä, luottamuksellista ja sävyltään positiivista¹.

Mikäli urheilijalla on ollut käynnissä kisadieetti, tulee se keskeyttää, ettei hänen tilanteensa pahentuisi edelleen. Alhaisen rasvaprosentin tavoittelu ei ole muutenkaan terveellistä, mutta dieetin fysiologisista muutoksista sentään palaudutaan yleensä kuukausissa eikä vuosissa, kuten vaikeista syömishäiriöistä palaudutaan.

Lievän syömishäiriön tapauksessa harjoittelua tulee keventää tai vähentää, ja tilanteen ollessa vakava harjoittelu tulee keskeyttää kokonaan: kovatehoinen harjoittelu yhdistettynä mahdolliseen energiavajeeseen voi johtaa ylirasitustilaan¹.

Urheilijan parantumisen edistyttyä harjoittelua voidaan alkaa koventamaan ja/tai lisäämään asteittain ja maltillisesti. Urheileminen ja urheiluyhteisössä pysyminen voivat edesauttaa toipumista — esimerkiksi tiimikavereiden tuki voi olla urheilijalle erittäin tärkeää. Täsmäsyömisen periaatteilla, muun muassa syömällä säännöllisesti, voidaan pyrkiä opettelemaan uudelleen tervettä ruokasuhdetta. On kuitenkin tärkeää muistaa, että tavoitepainon saavuttaminen ei ole sama asia kuin parantuminen¹.

Parantumisenkin jälkeen urheilijan tilannetta on pyrittävä seuraamaan tarkasti, koska fysiikkalajit ovat esteettisiä lajeja, ja niissä kilpaileminen voi olla syömishäiriöiden riskitekijä. Yleensä toipumisessa tulee vastoinkäymisiä, periaatteella kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin. Se on kuitenkin vain hyväksyttävä ja jaksettava jatkaa taistelua.

Aktiivisen ja tarkan seurannan tavoitteena on, että syömishäiriö ei uusiutuisi ja jotta urheilija voisi mahdollisesti kilpailla fysiikkalajien kisoissa myös tulevaisuudessa. Toki sekään ei ole poissuljettua, että joissakin tapauksissa voisi olla viisaista siirtyä jonkun toisen harrastuksen pariin.

X – asioista pitää puhua!

Syömishäiriöitä ja kehonkuvan ongelmia nimenomaan fitnesslajeissa on tutkittu harmittavan vähän. Aihetta olisi äärimmäisen tärkeä tutkia lisää fitnessurheilijoilla ja syömishäiriöoireilun (oksentaminen, paastoaminen ym) näkökulmasta. Mielestäni Suomessa siihen olisi hyvä mahdollisuus.

Esimerkiksi SFU voisi aivan hyvin organisoida anonyymin kyselyn, joka lähetetään kilpailijalisenssin esimerkiksi vuosina 2015–2017 omistaneille henkilöille (satoja ihmisiä), joiden lajissa on niin paljon kisaajia, että henkilöllisyydellä ei ole mahdollisuutta paljastua. Vaikka tulokset eivät päätyisikään tiedelehteen asti, tätä kautta saisi selvitettyä oireilun yleisyyttä Suomessa tai yleisimmin koko lajissa. Kyselyllä saisi selvitettyä esimerkiksi sen, onko tilanne niin paha, että se vaatisi lajiliitolta välittömästi jotakin systemaattisia ja reippaita toimenpiteitä.

Tietojeni mukaan asiaa ollaan onneksi jo tutkimassa ainakin pienellä urheilijajoukolla. Jo pari kertaa tässä kirjoituksessa mainitun fitnesstutkimuksen tiimoilta on tulossa jotain syömishäiriöihin tai kehonkuvaan liittyvää tutkimusta, käsittäen noin 30 naispuolista fitnesskisaajaa. Tutkimusta on tietääkseni vetämässä SFU:n toiminnanjohtaja ja Jyväskylän yliopiston ”fitnesstohtorikoulutettava” Ville Isola.

Fitnessurheilua on joskus haukuttu ”sallituksi syömishäiriöksi”, mikä on tietysti aiheuttanut närää lajin urheilijoiden keskuudessa ja aihetta pohdiskelevia blogikirjoituksia.

Valitettavasti toteamus sallitusta syömishäiriöstä ei ole täysin vain katkeroituneiden panettelua. On nimittäin mahdollista, että ihmiset, joilla on anorektisia taipumuksia tai jotka omaavat historiaa kehon kuvan tai syömisen ongelmista, itseohjautuvat lajeihin, joissa äärimmäisen rasvaprosentin tavoittelu, korkea aktiivisuus ja epätavalliset ruokavaliomanipulaatiot ovat yleisiä^3,4,22,29,37. Lisäksi esimerkiksi yhden Goldfieldin katsauksessa³⁷ esitellyn tutkimuksen mukaan kehonrakentajanaisista 32 % oli bulimia ennen kehonrakennuksen aloittamista.

Koska tutkimukset eivät voi osoittaa kausaliteettia, ei tätä asiaa voida kuitenkaan sanoa varmasti. Toisaalta kumpikaan syy-seuraussuhteen puoli, eli että fysiikkalajit aiheuttavat syömishäiriöitä, tai että syömishäiriötaustaisia hakeutuu fysiikkalajeihin, ei kuulosta kivalta.

Yllä mainittu ei tietenkään tarkoita, että jokaisella kilpailijalla on syömisen ongelmiin tai kehonkuvan ongelmiin liittyvää historiaa.

Kuitenkin ainakin jokin osa lajin harrastajista päässee fitnessurheilun avulla heijastamaan identiteettiään, johon kuuluvat ääriterveellisesti syöminen ja hoikkuus⁴. Tällainen itsensä toteuttaminen on fitnessurheilussa vaivatonta, sillä moni muukin lajin harrastaja syö ”puhtaasti” ja on hoikka, jotka ovat jopa muiden ihailemia piirteitä. ”Sallittu syömishäiriö” ei valitettavasti kuulostakaan enää niin älyttömältä ajatukselta, vaikka liioittelua se toki on.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole varsinaisesti dissata kehonrakennusta ja fitnessurheilua. Sen sijaan kirjoituksen tarkoituksena on, että asioista alettaisiin puhua niiden oikeilla nimillä.

Syömishäiriöiden, häiriintyneen syömiskäyttäytymisen ja kehonkuvien ongelmien yleisyyttä fysiikkalajeissa ei tule kieltää. Tutkimusnäytöstä ei voi oikein kiistellä, ja se viittaa siihen, että fysiikkalajeissa esiintyy enemmän syömishäiriöitä kuin valtaväestöllä tai jopa monissa muissa urheilulajeissa.

Mikäli ongelmia peitellään eikä asioista puhuta lajiyhteisössä, mitäpä luulet, kykenevätkö urheilijat hakemaan ongelmiinsa apua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tai puuttuvatko muut oireilevien tilanteeseen, jotta vältytään sairauden pahenemiselta ja vuosien paranemisprosessilta?

Kun asioista puhutaan avoimesti, niitä on helpompi selvitellä ja kynnys apuun hakeutumiselle madaltuu. Mikäli näin ei tehdä, kyseessä on vähän samanlainen stigmautumisongelma kuin masennuksen kohdalla: urheilija kokee leimautuvansa ja pelkää asian julkitulon aiheuttavan pahempaa vahinkoa, kun toinen vaihtoehto on sairauden piilottelu.

Ihmisten tulisi olla selvillä urheilun hyvistä ja huonoista puolista, mikä saattaisi madaltaa kynnystä puhua asioista. Ainakin itse haluaisin asioita puntaroivana ihmisenä kuulla valmentajalta sen, mitä kaikkea haasteita kisadieetin aikana ja sen jälkeen voi kohdata, ja että tarvittaessa tukea on aina saatavilla.

Body Fitnessissä itsekin kilpaillut Eija Mikkola esitti gradussaan³², että Suomen Fitnessurheilu ry:llä voisi olla oma erityisasiantuntija syömisen ja kehonkuvan ongelmiin liittyen. Minusta tämä ei ole ollenkaan huono idea.

Se olisi jopa toivottavaa, sillä sitten jokaisella urheilijalla tai tämän lähipiirillä olisi selvillä ainakin yksi ammattilainen, johon voi ottaa yhteyttä, kun havaitsee jonkin olevan pielessä. Erityisasiantuntija voisi luonnollisesti olla mukana tuomassa asiaan liittyvää tietoisuutta valmentajien ja urheilijoiden tietoon koulutuksissa tai muilla tavoin ja vastata ihmisten yhteydenottoihin.

Fysiikkalajien ohella yhtä lailla taitoluistelussa, painissa tai pitkän matkan juoksussa kannattaisi puhua muista kuin fyysisistä kilpailemiseen liittyvistä riskeistä ja tehdä koko lajiyhteisön voimin töitä. Noissakin lajityypeissä syömishäiriöoireilu näyttäisi nimittäin olevan yleistä³¹.

Kaikesta huolimatta vaikuttaa siltä, että fysiikkaurheilijat kokevat kilpailemisen hyötyjen olevan suurempia suuremmat kuin haitat¹⁴. Altistuminen kisadieettiin liittyville riskeille lyhyellä tähtäimellä edistää henkistä kasvua pitkällä tähtäimellä³³.

Kisadieetin vetäminen läpi voi kaikesta negatiivisesta huolimatta toimia merkittävänä voimavarana. Henkinen kasvu, itseluottamusbuusti sekä saavutus, johon ei olisi ikinä kuvitellut pystyvänsä lienevät niitä asioita, jotka saavat urheilijat tähtäämään kisalavoille yhä uudelleen ja uudelleen, minkä lisäksi kilpaileminen saa urheilijat arvostamaan omaa kehoaan enemmän^14,32. Lajin kautta saa luotua uusia ystävyyssuhteita ja sosiaalisia siteitä. Dieetin aikana urheilijat ovat raportoineet löytäneensä itsestään sisäisiä voimia, joita eivät ole aikaisemmin tajunneet heillä olevan³³.

Niinpä on tärkeää, että näitä hienoja lajeja on mahdollisuus harrastaa jatkossakin: fysiikkalajeissa — ainakin dopingtestatuissa sellaisissa — on mahdollista kilpailla myös terveellä tavalla. Siinä tarvitaan kaikkien lajin parissa toimivien panosta.

Puhutaan asioista. Pidetään kaverista huolta ja kysellään, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Jos herää epäilys, että jokin on pielessä, ei saa pelätä ottaa asiaa puheeksi, koska toivoisit itsekin, että joku tekisi tarpeen tullen saman sinun kohdallasi.

XI – kotimatka

Kim asteli omin jaloin ulos sairaalan ovista. Oli kulunut viikko siitä, kun hänet tuotiin sairaalaan hypokalemian ja rabdomyolyysin johdosta. Tällä kertaa Kim selvisi säikähdyksellä, eikä todennäköisesti usean päivän ahmimisesta alkunsa saanut hengenvaarallinen tila saanut lääkäreiden mukaan aikaan pysyviä komplikaatioita.

Jokin kuitenkin oli muuttunut. Kuluva viikko ja keskustelut ammattilaisten kanssa olivat antaneet Kimille aikaa miettiä mennyttä ja tulevaa. Muutama päivä aikaisemmin sairaalan käytävillä kävellessään hän tajusi, että vastaava ahmimiskohtausten kierre ei voi enää jatkua.

Tuona päivänä Kim päätti hakea ongelmiinsa apua. Hän käveli läheiselle metroasemalle, ja siellä junaa odottaessaan Kim kaivoi taskustaan psykoterapeutin hänelle antaman käyntikortin, pyöritellen sitä hermostuneesti kädessään.

Pian hän soitti changwonilaiseen, syömishäiröiden hoitoon erikoistuneen klinikan puhelinnumeroon.

***

Luulit kirjoituksessa esitellyn ”Kimin” tarinaa tietysti minun sepittämäkseni, mutta valitettavasti tarina on osittain totta. Useat tarinan piirteet ovat peräisin Medicine-lehdessä julkaistusta, 28-vuotiaasta eteläkorealaisesta kehonrakentajamiehestä kertovasta potilaskuvauksesta². Kuvauksen mukaan miehen paino nousi peräti 10 kiloa neljässä päivässä hänen ahmittuaan runsaasti hiilihydraattipitoista ruokaa kehonrakennuskisojen jälkeen.

Korealaismies tuotiin ilmeisesti Changwon-nimisen kaupungin yliopistolliseen sairaalaan, jossa hänellä diagnosoitiin hypokalemia ja sen aiheuttama rabdomyolyysi, alavartalon asteittaisen halvaantumisen alettua 12 tuntia aiemmin. Hän mainitsi ottaneensa kisan yhteydessä nesteenpoistolääkkeitä (furosemidia), mutta kielsi jyrkästi käyttäneensä muita lääkeaineita, kuten anabolisia steroideja.

Miehen lihastoiminta alkoi parantua hiljalleen ennalleen kaliumtipan ansiosta, ja hän pystyi kävelemään osastolla kolme vuorokautta tapahtuneesta. 7 vuorokautta sairaalaan tulemisesta hänet kotiutettiin ilman komplikaatioita.

Sen pituinen se.