En ole koskaan ollut mikään kummoinen kirjojen lukija. Luen kirjoja häpeällisen vähän ja silloin kun luen, on kyseessä suurin piirtein Aku Ankan taskukirjan tasoinen eepos.
Lukemistani kirjoista ei ole jäänyt juonikulun lisäksi päähän mitään kovin erityistä. Eräässä kirjassa oleva lause on kuitenkin jäänyt lähtemättömästi mieleeni. Juoppohullun päiväkirjassa päähenkilö toteaa erään päiväkirjamerkinnän alussa kutakuinkin näin: ”Vain amatöörit juovat viikonloppuisin ja juhlapäivinä. Ammattilainen juo silloin, kun on jano”.
Suomalainen mentaliteetti
Suomalaiset tuntuvat olevat alkoholinkäytön suhteen eräänlaisia ”naureskelijoita”.
Minäkin olen ollut tällainen naureskelija: nuorempana yllä mainitulle sitaatille naureskeltiin, kun juomaan lähdettiin milloin milläkin verukkeella tai ilman veruketta. ”Ammattilaisiahan tässä ollaan”, todettiin. Ja sitten mentiin.
Aina kun joku taho erehtyy tekemään tutkimusta alkoholista ja johtopäätös sattuu olemaan juomista puoltava, suomalaiset naureskelevat joukolla. Tälläkin uutisella näyttäisi olevan rapeat 8000 jakoa Facebookissa. ”TIESIN TÄMÄN”, ”Tämän takiahan sitä juodaan”, sanotaan ja perään naureskellaan. Kahvipöydissä riittää juttua.
Krapulassa oleminen on suomalaisille naurun eikä häpeän aihe niin kuin se on jossakin muualla. Dagen efterinä naureskellaan edellisen päivän toilailuille ja kootaan illan palasia yhteen kaverien kertomuksien perusteella. Pizzerioissa valmistetaan ruokaa pää märkänä viikonloppuisin ja juhlapyhinä, kun kansalaiset laahustavat lähipaikkaan kolitsihousuissaan ja kädet täristen. Krapulaiselle ihmiselle vinoillaan ja naureskellaan: ”Tuli vissiin oltua vähän viihteellä?” Pikkujoulujen ja ”virkistysiltojen” kulkua kerrataan kahvipöydissä viikkotolkulla.
Silloin, kun Haaparantaan lähdettiin porukalla ostamaan juhlajuomaa mökkireissua varten ja Systembolagetin myyjä kysyi ”Tuleeko nämä oikeasti kaikki teille?”, paluumatkalla riitti juttua. Arvatkaapa kahdesti, mille jutulle naureskeltiin koko matka?
Kun kaaduin pyörällä eräänä viikonloppuna ja naamatauluni ei ollut järin edustavan näköinen, joitakin ihmisiä tuntui naurattavan jostain syystä oikein kovasti. Minua ei naurattanut – koskaan ei ole hävettänyt niin paljon kuin silloin.
Minulta kysyttiin eräänä uutena vuotena: ”Miksei Olli juo mitään?” Olin ilmeisesti rikkonut jotakin suomalaisten sisäistä juhlimiskoodistoa, kun ajoin sinä päivänä autoa. Halusin nimittäin lähteä seuraavana päivänä salille sekä hikoilla jotain muuta kuin kylmää hikeä. Olisi varmaan pitänyt huiputtaa kysyjää ja sanoa, että pääsin vasta Subutex- ja kipulääkekoukusta irti ja nyt olen kuivilla.
Mitä se kenellekään kuuluu, jos en jonakin päivänä satukaan juomaan? Joskus tuntuu siltä, että yleisen mielipiteen mukaisesti pahin alkoholiongelma on sillä tyypillä, joka ei juo mitään. Juovien ihmisten itsetunnolle taitaa olla tosi paha kolaus, kun joku pystyy viettämään iltaa ilman viinaa ja pitämään jopa hauskaa.
Minä ja alkoholi
En koe alkoholista olevan minulle minkäänlaista hyötyä, vaikka tietysti satunnaisella alkoholiannoksella tai parilla onkin tutkitusti terveydelle suosiollisia vaikutuksia. Saunan jälkeen kylmä limppari tekee minut aivan yhtä iloiseksi kuin se teki jo lapsena. Stressiäkin saan lievitettyä oikein tehokkaasti, kun ladon salilla tankoon vähän enemmän painoja.
Juopotteleminen haittaa minulle rakasta harrastustanikin merkittävästi. Pitkäksi venähtäneen illan jälkeen voi käytännössä unohtaa salitreenit pariksi seuraavaksi päiväksi. Jos ryyppypäivä on pitänyt sisällään treenausta, ei sen päivän treenistä ole odotettavissa kovinkaan hyviä vaikutuksia. Ryyppäämällä saan siis pilattua kolmen päivän liikunnat kohtalaisen tehokkaasti. Syömisetkin ovat näinä päivinä mitä ovat eli erittäin kaloripitoisia herkkuja ja roskaruokaa, eikä alkoholikaan ole mitään järin vähäkalorista juomaa.
En minä ole ikinä sylkenyt kuppiin, enkä tule sylkemäänkään: nykyään olen havainnnut, että ruoan kanssa voi olla ihan paikallaan juoda yksi olut tai lasi viiniä. Se on minun mielestäni sitä fiksuinta mahdollista alkoholinkäyttöä.
Jos alkoholi on ainoa keino saada elämässä positiivisia viboja, on jotakin pahasti pielessä. Silloin kannattaa miettiä hyvin pitkään ja hartaasti niiden selvien päivien sisältöä ja sitä, mitä niinä päivinä voisi tehdä saadakseen hyvän mielen. Uskokaa tai älkää, mutta minulla on ollut viime aikoina useammankin kerran sellainen tunne, että haluaisin vain huutaa täysiä rakastavani elämää. Siihen ei ole tarvittu tenttua.
Minun kohdallani alkoholille naureskelu loppui viime syyskuussa dieettini viimeisenä päivänä, kun olin taas kerran kuskina ja autoni oli parkissa kadun reunalla keskustassa. Katsellessani siinä yksin juhlijoiden hoipertelua ja kuunnellessani kakomista ja räkätystä minut valtasi äärimmäinen häpeän tunne. Siinä tuli pidettyä hiljainen minuutti jos toinenkin, ei tosin baarien aukiolorajoituksiin liittyvien kaavailujen takia.
Juoppohullun päiväkirjan tokaisullekaan ei tarvitse naureskella enää. Nostan käteni pystyyn ja myönnän aidosti ja rehellisesti olevani alkoholinkäytön ammattilainen; juon aina silloin, kun minulla on jano.
Pidin sitten vahingossa tipattoman tammikuun, vaikka en tietenkään suunnitellut sitä. Ensimmäinen eikä edes toinen päivä helmikuuta tehnyt mieli törpötellä. Eipä ole janottanut.
Artikkelikuva: Minihaa / Wikimedia Commons
.jpg){kind=link}