En ymmärrä lainkaan, miksi jokin urheilulaji pitäisi esittää parempana kuin muut. Tällainen ei nimittäin palvele ketään ja saa vain aikaiseksi entistä pahemman kahtiajaon ”meidän” eli hehkutetun lajin harrastajien ja ”muiden” eli ”huonompien urheilulajien” harrastajien välillä.
Eräässä näkemistäni somejulkaisuista oli laitettu kaksi kuvaa vierekkäin huipputasolla kilpailevista yleisurheilijoista, joista toinen oli todennäköisesti pitkän matkan juoksija ja toinen jonkin räjähtävyyttä vaativan, lyhytkestoisen lajin urheilija. Tällaiset ovat ehkä kaikista naurettavimpia argumentteja, joiden avulla yritetään nostaa kuntosaliharjoittelu tai voimaa ja nopeutta vaativat lajit kestävyysurheilun yläpuolelle.
Erilaisissa urheilulajeissa kilpailevat ihmiset omaavat erilaisen kehonkoostumuksen. Tämä voidaan todeta esimerkiksi erilaisista havainnointitutkimuksista, joissa on mitattu urheilijoiden kehonkoostumusta. Alla olevasta kuvasta voimme nähdä tällaisia havainnointitutkimuksia summattuna eli sekä aikuisten- että nuorten mies- ja naisurheilijoiden rasvaprosentit eri lajeissa:
Mitä korkeampi kuvissa oleva FFB/H-arvo on, sitä enemmän urheilijan kehossa on lihasta. Voimmekin todeta yllä olevien havainnointitutkimuksien datan perusteella esimerkiksi sen, että voimaa ja räjähtävyyttä vaativien urheilulajien edustajat ovat lihaksikkaampia kuin kestävyysurheilijat, painijat ja voimistelijat.
Yleensä korkean tason urheilijat omaavat juuri omaan urheilulajiinsa passelin kehonkoostumuksen eli sellaisen, jolla saadaan aikaan paras suorituskyky juurikin siinä urheilulajissa. Tämän voi todeta yllä olevista taulukoista tai esimerkiksi Howard Schatzin puhuttelevista kuvista. Jokainen Schatzin kuvaama urheilija on huipputason ammattilainen. Kaikki myös näyttävät erilaisine kehonkoostumuksineen mahtavalta juuri sellaisena kuin he ovat, vaikka kuntosalidogmaatikkojen mielestä useimpien pitäisi lähtä nostelemaan äkkiä painoja, jotta he näyttäisivät ”hyviltä”. (En voi julkaista kuvia täällä, koska minulla ei ole oikeutta siihen. Klikatkaa yo. linkkiä, jos kuvat kiinnostavat)
Kun aletaan kärjistämään, saadaan jokainen urheilulaji näyttämään hyvinkin vaaralliselta. Huippu-urheilu ei ole terveellistä monellakaan mittarilla, kun voitontahtoiset urheilijat tekevät kaikkensa menestyksen eteen, oli sitten kyse kestävyys- tai fysiikkaurheilusta.
Huipputason fysiikkalajeissa urheileva ja kestävyysjuoksija voivat olla oikeasti yhtä näivettyneen näköisiä. Fysiikkalajeissa kilpaileva on vain peittänyt olemuksensa ruskettavalla kisavärillä, öljyllä ja mahdollisesti meikkaamalla ja laittamalla hiuksensa ja kyntensä. Tähän päälle tulee vielä hymyilyn säestämä esittäminen siitä, että kaikki on ihan hyvin.
Pahimmillaan fysiikkaurheilijan hehkeä ulkokuori on illuusio jostakin järkyttävän epäterveellisestä. Se, miltä näyttää ulkoapäin, on nimittäin vain yksi totuus. Huipputason fysiikkaurheilijat voivat näyttää ulkoapäin erittäin hehkeiltä, mutta sisältä ollaan pahimmillaan henkisesti ja fyysisesti ihan rikki. Siinäpähän nauttivat keskimääräistä isommasta lihasmassastaan, kun pahimmillaan itselle on dieetattu korvaushoitoon oikeuttavat testosteroniarvot, kilpirauhasen vajaatoiminta tai ahmimis-puhdistuskäytös.
Huippu-urheilu ja enimmäkseen omaksi iloksi harrastettu urheilu ovat kuitenkin kaksi eri asiaa.
Minun lähipiirissäni on kaksi kestävyysurheilua harrastavaa henkilöä. Toinen heistä, serkkuni, harrastaa seikkailu-urheilua ja lisäksi ahkerasti ainakin hiihtoa, suunnistusta ja juoksua enemmän tai vähemmän tosissaan. Viime kesänä serkkuni sanoi minulle toisen serkkuni häissä ”Kyllä tässä urheilemisessa on parasta se, että saa syödä niin paljon kaikkea ruokaa”. Ja sitten naureskeltiin. Missään vaiheessa mieleeni ei tullut sanoa, että kylläpäs olet valinnut itsellesi paskat lajit harrastettaviksi. Serkkuni oli nimittäin niin iloisen ja elinvoimaisen näköinen, että taidamme naureskella toistemme jutuille vielä 50 vuoden päästä.
Toinen, vasta vähän aikaa tuntemani kestävyysurheilun harrastaja hurahti suurin piirtein vuosi sitten pyöräilyyn ja juoksuun. Tänä kesänä hän juoksi ensimmäisen maratoninsa. Hieman alle neljän tunnin aika oli oikein hyvä suoritus ensikertalaiselle, kun ottaa huomioon, että sinä päivänä satoi ja tuuli niin paljon, että pelastuslaitoksella riitti hommaa. Toinen maratoni on kuulemma bookattu jo syyskuulle.
Tämäkään kaveri ei ole mitenkään näivettyneen tai pahoinvoivan näköinen. Itse asiassa hän on paljon terveemmän näköinen kuin vuosi sitten, jolloin hän painoi omien sanojensa mukaan yli 30 kiloa enemmän kuin nyt. Mitenköhän kävisi, jos pyörä laitettaisiin nyt lukkoon, avain heitettäisiin pois ja lenkkarit laitettaisiin piiloon?
Joidenkin mielestä lihaksikas keho on kiva asia, joidenkin mielestä ei. Kaikkien ei tarvitse yrittää hankkia lihaksikasta kehoa, vaan he voivat toteuttaa itseään muilla tavoilla. Tätä asiaa hauiksiansa mittaava, monta kertaa peiliin päivässä tuijottava ja belfieitä postaava populaatio ei tunnu ymmärtävän.
Kestävyysliikunta tuhoaa lihakset?
Wroblewski ja kumppanit (2011) tutkivat 40-81-vuotiaiden miesten ja naisten kehonkoostumusta. Tutkimus on luonteeltaan havainnointitutkimus eli se ei voi osoittaa syy-seuraussuhdetta, mutta se antaa meille silti mielenkiintoista tietoa pureskeltavaksi.
Koehenkilöt olivat urheilleet jo kauan neljästä viiteen kertaan viikossa pääosin juoksemalla, yleisurheilemalla, pyöräilemällä tai uimalla. Kuulostaa minusta pitkälti kestävyysurheilulta. Koehenkilöiden kehonkoostumus mitattiin Bod Podilla ja heidän etureisistään otettiin magneettikuvat. Kehonkoostumusta ja suorituskykyä mittaamalla selvisi, että ”väärät” lajit olivat pitäneet 40 senioria lihasmassan säilyvyyden ja voimantuoton suhteen oikein vireässä kunnossa.
Kun kerta kuvienjakolinjalle on lähdetty, niin lähdetään sitten. Alhaalla olevassa kuvassa voimme nähdä 74-vuotiaan liikkumattoman ja 70-vuotiaan triathlonia harrastavan seniorin etureiden magneettikuvat.
En ole lääkäri, mutta en taida tarvita kummoista koulutusta sanoakseni, että minun silmiini 70-vuotiaan kestävyysurheilua harrastavan kintut näyttävät terveemmiltä ja vähärasvaisemmilta kuin vasemman kuvan papparaisen. Veikkaisin triathlonistin olevan edelleen toimintakykyinen, vuosia magneettikuvien ottamisen jälkeen. Siinä missä 74-vuotias pyörittelee pihapeleissä lapsenlapsiaan, ei vasemman magneettikuvan herra sen sijaan taida päästä enää tuolista ylös ilman käsien apua, jos pääsi edes tuolloin. Eikö olekin aivan älyttömän haitallista tuo triathlon?
Isoja lihaksia kestävyysurheilulla ei ehkä saa, mutta terveet ja toimintakykyiset saa ihan varmasti. Saman tutkimuksen tekijät kirjoittavat seuraavaa keskustellessaan sarkopenian (yleensä ikääntymisen myötä tulevaa lihasmassan vähentyminen) kansaterveydellisistä vaikutuksista:
”Akuutin kuntosali-intervention TAI kroonisen harjoittelun valjastaminen lihasmassan ja lihasvoiman ylläpitämiseksi ja siten itsenäisen toimintakyvyn menettämisen ja liikuntakyvyttömyyden estämiseksi ei ole vain loogista, mutta on myös sosiaalinen välttämättömyys”. – Wroblewski et al.
Tänä ylipainon aikakautena on minun mielestäni ilahduttavaa, jos ihminen saa nostettua takapuolensa ylös sohvalta ja lähtee liikkumaan. Vielä ilahduttavampaa on se, jos se valittu aktiviteetti on sellaista, jonka tekemisestä nautitaan. Silloin nimittäin sitä aktiviteettia lähtee harrastamaan herkemmin toisenkin kerran. Aina tämä henkilölle mieluisa aktiviteetti ei ole kuntosaliharjoittelu, mikä meidän kuntosalilla ahkerasti käyvienkin pitäisi koittaa ymmärtää. Aina se ei ole myöskään kestävyysurheiluksi luettava laji.
Tässä maailmassa on paljon järkevämpiäkin väittelyn aiheita kuin iänikuinen väittely siitä, mikä on paras urheilulaji. Yleensä näistä väittelyistä poistuu ainoastaan häviäjiä ja kyrpiintyneitä ihmisiä, ja me-muut-kahtiajako on entistä selkeämpi. Ehkä jonakin päivänä eri lajien välisessä keskustelussa päästäisiin sellaiselle tasolle, että päästäisiin omaksumaan muiden lajien positiivisia puolia. Esimerkiksi kuntosaliharjoittelulla on osoitettu olevan hyödyllinen vaikutus kestävyysurheiluun. Tällaiset asiat eivät kuitenkaan ole tämän kirjoituksen piirissä.
Minä olen juossut viimeksi lenkillä heinä- tai elokuussa 2010 ja uinut enemmän kuin 100 metriä putkeen vuonna 2008. Pyöräilen kerran viikossa töihin ja salille viisi kertaa viikossa eli yhteensä noin 100 minuuttia, ja se on kivaa. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa lenkkeileminen, uiminen tai hiihtäminen, sillä tykkään mielummin käydä salilla nostelemassa raskaita juttuja. Silti minulla ei tulisi mieleenkään arvostella niitä ihmisiä, jotka ovat tehneet toisenlaisen lajivalinnan kuin minä.
Tehkää sitä, mistä tykkäätte ja yrittäkää ymmärtää, että kaikkien ei tarvitse harrastaa yhtä ja samaa urheilulajia.
Lähteet
Artikkelikuva: Gasheadsteve / Wikimedia Commons
Garrett, W. E., & Kirkendall, D. T. (Eds.). (2000). Exercise and sport science. Lippincott Williams & Wilkins, 2000.
Wroblewski, A. P., Amati, F., Smiley, M. A., Goodpaster, B., & Wright, V. (2011). Chronic exercise preserves lean muscle mass in masters athletes. Physician and Sportsmedicine, 39(3), 172-178.
