EDIT: postauksen linkin jako Facebookiin ei toimi jostain syystä. Yritin korjata asiaa, mutta en valitettavasti onnistunut siinä.
Mennyt viikonloppu piti sisällään monenlaista ohjelmaa ja tunteita laidasta laitaan.
Perjantaina jännättiin tietysti Suomi-Ruotsi-jääkiekkopeliä. Voitto jäi harmillisen lähelle, mutta kuitenkin niin kaukaiseksi. Yrityksen puutteesta menestyminen ei ainakaan jäänyt kiinni. Silti ottelun jälkeen oli mieli maassa, koska mielellään sitä häviäisi ihan mille tahansa muulle maalle kuin Ruotsille…
Pelin jälkeen katsottiin komediaelokuva nimeltä Millerit, koska jääkiekkopettymyksen jälkeen oli hyvä piristäytyä komedian parissa. Katkera tappio jääkiekossa unohtuikin hauskan leffan tiimellyksessä sukkelaan.
Leffaeväinä ei ollut tälläkään kertaa yletöntä määrää herkkuja vaan kevytlimsaa, itsetehtyä kermaviilidippiä sekä leikattuja porkkanoita ja varsisellereitä:
Lauantaina pistäydyttiin synttärikemuilla. Tarjolla oli herkkua jos jonkinlaista, mikä sopi minulle oikein mainiosti – aionhan syödä tässä kuussa joka päivä jotain makeaa. ”Herkuton” helmikuuni on sujunut tähän asti niin kuin pitääkin. Vielä pitäisi taistella muutama päivä, minkä ei pitäisi olla kovinkaan vaativa suoritus. Tänäänkin olen ehtinyt syömään jo suklaamunia ja jäätelöä.
Matkalla synttäreille tuli taivasteltua niinkin älyllisen olennon kuin ihmisen tekemiä uskomattomia suorituksia. Minulla ei ole mitään graffiteja vastaan, kunhan ne ovat taidokkaasti tehtyjä ja sellaisessa (luvallisessa) paikassa, missä ne eivät haittaa ketään. Alla oleva taidetetos saikin minut näkemään punaista muuallakin kuin talon seinässä.
Loppuillasta seurattiin taas kerran jääkiekkoa, tällä kertaa ihan vain TV-selostusta kuuntelemalla. Olin nimittäin hääräämässä keittiössä lähes koko pelin ajan. Pelin jälkeisiä, tunteikkaita haastatteluja piti sentään minunkin tulla seuraamaan. Kyynelhän siinä vierähti poskelle, kun katsoi Kimmo Timosen, Sami Salon ja lopuksi Teemu Selänteen haastatteluja.
Sunnuntaina kävin päivästä yhdistetyllä kävely- ja kauppareissulla. Asun lähellä Oulun ”Central Parkia” eli Hupisaaria, jotka ovat ehdottomasti kappale kauneinta Oulua – ainakin kesällä. Sunnuntaina oli nimittäin melkoinen loskakeli, mikä muutti puiston maisemat hyvin epäesteettisiksi:
Kaupungin läpi kävellessäni huomioni kiinnittyi eräässä betoniporsaassa olevaan tarraan:
Pystyin samaistumaan tähän tarraan aika hyvin – minäkin puserran salilla viimeisten toistojen aikana liki pitäen samanlainen hullunkiilto silmissä 🙂
Illalla vietettiin äitini 56-vuotissyntymäpäiviä. Äitini vietti 50-vuotisjuhliaan Intiassa, joten siskoni ehdotti, josko verestettäisiin hieman muistoja ja tarjottaisiin äidille intialaista ruokaa. Suostuin tähän ehdotukseen ja lupauduin hoitamaan jälkiruokapuolen kuntoon.
Ruokana oli tarjolla useampaa erilaista lämmintä vaihtoehtoa, leipiä ja lisukkeita:
Ruoat haettiin keskustassa sijaitsevasta Garam Masala -ravintolasta, jossa oli kuulemma erittäin ystävällinen palvelu. Erilaisten makujen ystävänä otin kaikkea mahdollista ruokaa, mutta jälleen kerran kohtuudella
Ruoka oli ehdottomasti parasta intialaista ruokaa, jota olen kuunaan syönyt. Olen tosin käynyt aikaisemmin vain kahdessa intialaisessa ravintolassa, joten otoskokoni intialaisten ravintoloiden suhteen on pieni. Joka tapauksessa Garam Masala pitänee käydä testaamassa joskus ihan paikan päällä!
Jälkiruoka puolestaan oli se syy, miksi vietin edellisenä päivänä jääkiekon pronssiottelun olohuoneen sijaan keittiössä.
Porkkanakakku ei taida täyttää intialaisen jälkiruoan kriteerejä, mutta Intian lippu ja kakkukynttilä saivat synttärisankarin mielen lämpimäksi, vaikka kylmässä koto-Suomessa oltiinkin:
Tällä viikolla minulla on vuorossa lisää työhakemusten tekoa, sillä usemmastakin paikasta loppuu hakuaika tällä viikolla. Viikon kruunaa perjantainen graduni tuloksien esittäminen seminaarissa yliopistolla, jonka jälkeen lopputyöni valmistuminen on enää hiuskarvan varassa.
Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!
